Anarkistit Ukrainassa #5

Julkaisemme uudelleen joukon haastatteluita, joissa anarkistit ja antiautoritaarit kertovat toiminnastaan Ukrainassa Venäjän täysmittaisen hyökkäyksen alettua. Haastattelut ovat vuosilta 2022 – 2025. Tässä haastattelussa Ukrainan puolelle rintamaa taistelemaan lähtenyt venäläinen anarkistit Dmitri Petrov kertoo toiminnastaan anarkistina, osallistumisestaan Ukrainan puolustustaisteluun ja ajatuksistaan liittyen Venäjään. Dmitri Petrov kaatui Bahmutissa, Ukrainassa 19.4.2023. Teksti on julkaistu suomeksi Takku-verkkosivulla 1.5.2023 sekä sitä ennen DOXA-verkkolehdessä 13.3.2023.

Ilja Leši (nimi muutettu) on ollut jo vuoden mukana taistelemassa Venäjän hyökkäystä vastaan erilaisten ukrainalaisten ryhmittymien riveissä. DOXA jututti häntä rintaman arjesta, vapaaehtoisen hankalasta asemasta, antiautoritaarisesta joukkueesta sekä Venäjän armeijan rikoksista.

Minkä ikäinen olet? Mistä olet kotoisin ja kuinka kauan olet asunut Ukrainassa?

Olen suunnilleen 30-vuotias, lähtöisin Keski-Venäjältä. Ukrainaan muutin vajaat viisi vuotta sitten. Vältin Venäjältä pakenemista niin kauan kuin suinkin pystyin. Lopulta lähdin, kun sain tietää esivallan kiinnostuksesta vaatimatonta persoonaani kohtaan.

Millaista poliittinen toimintasi Venäjällä oli?

Olen vakaumukseltani anarkokommunisti. Kannatan yhteiskuntaa, joka rakentuu vapauden, tasa-arvon, solidaarisuuden ja ekologian periaatteille ja mahdollisimman pitkälle viedyille suoran itsehallinnon rakenteille.

Päädyin vakaumukseeni yli 15 vuotta sitten ja olin pitkään mukana anarkistiliikkeessä Venäjällä. Samanmielisten tovereiden kanssa pyrimme vuosien ajan tuomaan nykyvenäläisen anarkismin käytäntöön järjestäytymistä, radikalismia ja hieman tervettä pragmatismia.

Menemättä yksityiskohtiin voin sanoa, että minun ja tovereideni mielestä organisatorinen rakenne on voitokkaan kamppailun tärkeä tekijä, ja suora toiminta, johon kuuluvat myös sissitaktiikat, on yksi keskeisistä työkaluista hallinnon ja valtion vastaisessa toiminnassa.

Jatkoitko poliittiista toimintaasi jollakin tavoin Ukrainassa?

Ukrainassa meillä oli aloitteita Venäjältä ja Valko-Venäjältä tulleiden anarkoemigranttien piirissä, eräänlaisessa diasporassa. Siinä oli monenmoista elokuvakerhosta ja keskusteluista katuaktioihin. Tärkeintä oli kuitenkin yhteyksien luominen sekä pyrkimys muodostaa systemaattisesti toimivia rakenteita.

Osasitko odottaa Venäjän suurhyökkäystä Ukrainaan?

Ei, en odottanut sitä. Suhtauduin liikkeemme sotavalmistautumiseen lähinnä varotoimenpiteenä sekä mahdollisuutena kehitellä ja harjoitella järjestäytymisen ja mobilisoinnin mekanismeja. Pidin Venäjän toimia aivan viimeiseen asti vain painostusyrityksenä. Oletin, että Putinin hallinto jatkaisi edelleen luovimista hybridivaikuttamisen hetteikössä.

Miten liike valmistautui invaasioon?

Kiovan anarkistiyhteisö teki etukäteen toimintasuunnitelman sodan alkamisen varalle. Muodostimme kaksi ryhmää. Yksi ryhmä aikoi liittyä alueellisiin puolustusjoukkoihin (Ukrainan asevoimien vapaaehtoisjoukko), toverimme Juri Samoilenkon yksikköön. Juri Samoilenko kaatui myöhemmin Balaklijan taistelussa Harkovan alueella. Toinen ryhmä aikoi laajentaa vapaaehtoista siviilitoimintaa, esimerkiksi varustamalla taistelutehtäviin menneitä tovereita. Näiden suunnitelmien seurauksena syntyivät antiautoritaarinen joukkue sekä Operaatio Solidaarisuus (Операція Солідарність) ja myöhemmin Solidaarisuuskollektiivit (Колективи Солідарності).

Vieläkö muistat helmikuun 24. päivän 2022?

Olin 24. helmikuuta Kiovassa. Ensimmäisen kerroksen asuntoni ikkunan takaa kadulta välittyi sekasortoinen tunnelma ja kauempaa kuului räjähdysten jyrinä. Viestittelin tovereiden kanssa ja lähdin sovittuun aikaan kohti ennalta päätettyä kokoontumispaikkaa.

Matkalla näin pitkiä jonoja pankkiautomaateille, ihmisiä kiiruhtamassa matkalaukkuineen asemalle tai kaupungista ulos johtaville teille. Jouduin kiihtymyksen valtaan, mutta toisaalta tunne siitä, että jotain todella merkittävää oli tapahtumassa, täytti sydämeni innostuksella.

Ensimmäisen päivän vietin vapaaehtoisryhmässämme, lähinnä viestintätehtävien parissa. Annoimme haastatteluita ja olimme yhteydessä tovereihin muissa kaupungeissa ja maissa. Toisen päivän iltana olin jo  alueellisten puolustusjoukkojen riveissä. Jura Samoilenko ja muut toverit kokosivat meidät metroasemalla ja kuljettivat joukkueen asemapaikkaan kaupungin ulkopuolelle.

Oliko sinulla sotilaskokemusta?

Ei ollut, mutta jo ennen Ukrainaan muuttoani olin melko pitkään harjoitellut sotilastaitojen alkeita. Monien tovereideni tavoin ajattelin, että kamppailu yhteiskunnallisten muutosten hyväksi kytkeytyy tiukasti aseelliseen vastarintaan.

Millaista alueellisessa puolustusjoukossa oli? Jaettiinko teille sotilaspuvut ja varusteet ja alettiin opettaa jotain, vai annettiinko heti tehtäviä?

Halukkaiden mukaantulijoiden suuren määrän takia puolustusjoukoissa oli alussa sekavaa. Ensimmäisenä päivänä saapuneille ulkomaalaisille annettiin kinastelujen päätteeksi lopulta aseet. Me olimme toisena tulleiden vapaaehtoisten ryhmässä ja jouduimme odottamaan sopimusten kirjoittamista, aseita ja varusteita muutaman päivän.

Sen jälkeen muodostimme osaston ihmisistä, jotka osasivat ampua ja joilla oli joitakin alokaskoulutuksen taitoja. Tämä osasto ryhtyi nopean reagoinnin ryhmäksi: tarkistimme paikallisten asukkaiden antamia tietoja sabotööreistä ja vakoojista.

Alueellisten puolustusjoukkojen päällystö veti kyllä harjoituksia, mutta vain harvoin. Järjestimme koulutuksen itse. Maaliskuussa meihin liittyi muutamia länsimaisia tovereita, joilla oli taistelu- ja armeijakokemusta, ja harjoituksista tuli järkeviä ja systemaattisia. Opettelimme esimerkiksi liikkumaan öisin ja välttämään paljastumista, kuuntelemaan vastustajajoukkueen toimia, käyttämään lämpökameraa ja varomaan vihollisen vastaavia keinoja.

Miten sopeuduit uuteen rooliisi? Millaisia vaikeuksia kohtasit ja mihin jouduin totuttelemaan?

Olen joutunut olemaan toisinaan vuorokaudet ympäriinsä kypärässä, luotiliivissä ja taisteluliivissä – siinä oli totuttelemista. On pitänyt myös opetella muodostamaan tervehenkisiä suhteita kollektiivin sisällä, etsimään yhteistä kieltä hyvin erilaisten ihmisten kesken, totuttelemaan hierarkiaan menettämättä kuitenkaan inhimillisyyttä. Ja kun käsillä olivat suoranaiset sotatoimet, oli sopeuduttava myös niihin.

Muistatko ensimmäistä taistelutehtävääsi?

Taistelutehtävämme nopean toiminnan joukoissa alkoivat helmikuun 2022 lopulla. Varsinainen merkityksemme oli kuitenkin lähinnä läsnäolo alueella Ukrainan puolustusvoimien edustajina. Ensimmäinen oikea taistelutilanteeni oli vasta syksyllä.

Osallistuimme hyökkäysoperaatioihin, kuljimme pääryhmän jäljessä viholliselta vallatuille alueille. Silloin kaikki oli uutta. Muistan, kun kuljimme metsätaimikossa, edessä, noin 200 metrin päässä pöllähteli maata ja savua ja muutaman sekunnin päästä jyrähti. Mietin: “Hitto soikoon, olemme menossa juuri sinne, missä tuo tapahtuu”.

Samana päivänä suojauduin ensi kertaa tykistökeskitykseltä juoksuhautaan ja näin vastustajan sotilaiden kuolleita ruumiita. Olin ajatellut, että se olisi pelottavampaa, mutta itse asiassa ne näyttivät maahan viskatuilta mallinukeilta.

Tuolloin tajusin myös, kuinka paljon varusteet vaikeuttavat liikkumista. Ennen invaasiota olin ollut vaeltamassa ja toisinaan kulkenut 20-kiloisen repun kanssa sata kilometriä muutamassa päivässä tai 10 kilometriä pysähtymättä. Mutta täydessä taisteluvarustuksessa, kiväärin, kevyehkön repun ja esimerkiksi jonkin panssaritorjunta-aseen kanssa olin jo kilometrin kuljettuani ihan lopussa.

Kerro, miten yksikön jäsenten keskinäiset suhteet oli järjestetty. Anarkismihan ajaa horisontaalisuutta, mutta armeija on vertikaalinen. Miten ratkaisitte tämän ongelman?

Antiautoritaarinen joukkue toimi tavanomaisen sotahierarkian mukaan, muutamin lisäyksin. Esimerkiksi, joukkueen yksiköissä pidettiin muutaman päivän välein tekmil (sana on lainattu kurdivallankumouksellisten käytöstä): kritiikin ja itsekritiikin tuokio, jonka aikana keskusteltiin komentajien päätöksistä ja koulutusprosessista.

Joukkueen päällystö nimitti osastojen komentajat, mutta osastoissa valittiin apulaiskomentajat, jotka vastasivat osaltaan kritiikin välittämisestä joukkueen tasolle. Äänestyksellä valittiin myös mediakomitea, joka sääteli joukkueen media-aktiivisuutta. Epämuodollisella tasolla kanssakäyminen yksikössä oli hyvinkin demokraattista.  

Uudessa yksikössäni on hieman toisin. Täällä useimmat eivät ole poliittisia, eikä mitään erityisiä demokraattisia instituutioita ole. Tämä oli kuitenkin aikaisemmin vapaaehtoisyksikkö, joka sittemmin sisällytettiin Ukrainan asevoimien vahvuuteen, ja komentajan näkemykset ovat hyvin lähellä anarkismia. Siksi täällä vallitsevat demokraattisemmat normit kuin tavallisessa armeijassa kuvittelisi.

Miten päädyit uuteen yksikköön ja mitä tapahtui antiautoritaariselle joukkueelle?

Pataljoonan uusi päällystö mitätöi sopimuksemme. Olimme sitten alueellisissa puolustusjoukoissa vailla yksikköä, mutta joukkueen uudelleenmuodostamisen jälkeen löysimme tuttujen kautta uuden yksikön, johon meidät otettiin vapaaehtoisina. Nyt olen desanttijoukoissa.

Antiautoritaarinen joukkue lakkautettiin osittain armeijabyrokratian takia. Joukkueen ydinporukka vaihtoi alueellisista puolustusjoukoista varsinaisiin yksiköihin, koska näki niissä enemmän mahdollisuuksia. Osa ihmisistä jäi alueellisiin puolustusjoukkoihin, ja ulkomaiden kansalaisten, joilla ei ollut joukoissa virallista statusta, oli lähdettävä kotiin.

Miten sinusta tuli vapaaehtoinen ja mitä se merkitsee?

Proseduuri on yksinkertainen: olet joko vapaaehtoisyksikössä tai sitten tavallisessa yksikössä, joka suostuu ottamaan sinut vapaaehtoiseksi. Hankalinta on löytää sopiva vapaaehtoisia ottava yksikkö. Meiltä se onnistui henkilökohtaisten suhteiden avulla.

Vapaaehtoinen on Ukrainan armeijassa erityinen sotilasstatus, jota ei ole juridisesti selvästi säädelty. Vapaaehtoinen ei saa valtiolta palkkaa. Hänellä on muodollisesti samanlainen oikeus terveydenhuoltoon kuin tavallisilla sotilailla, mutta käytännössä terveyspalveluiden saaminen on vaikeaa. Lisäksi vapaaehtoinen voi käytännössä milloin tahansa halutessaan erota osastosta.

Millaista on arkesi rintamalla?

Me toimimme Svatovskin suunnalla, jonne mentiin Ukrainan armeijan syksyisen hyökkäyksen jälkeen, kun laajoja alueita Harkovan, Luhanskin ja Donetskin seuduilla oli vapautettu.

Meidän yksikkömme kaltaisissa ryhmissä sota-arki on sarja taistelutehtäviä ja lepotaukoja. Taistelutehtävät kestävät muutamasta tunnista muutamaan viikkoon. Niiden aikana on ponnistettava voimansa ja keskittymisensä, varovaisuutensa, tarkkaavaisuutensa, reaktionopeutensa, tietojenkäsittelynsä, kykynsä hallita pelkoa. Myös fyysiset voimat on pinnistettävä äärimmilleen: kannettava raskaita taakkoja määrätylle etäisyydelle ja selviydyttävä jäisessä juoksuhaudassa useita vuorokausia ilman unta.

Toisaalta on “lepoaika”, joka voi kestää muutamasta tunnista kymmeneen-kahteenkymmeneen päivään. Mutta kyse ei ole sellaisesta rotaatiosta, jossa välillä vetäydyttäisiin kotirintamalle, vaan aktiviteeteista sotatoimialueella. Tällainen  “lepoaika” vietetään asutusalueilla muutaman kilometrin päässä rintamalinjasta ja se sisältää ylläpitotehtäviä. On tehtävä polttopuita, pestävä pyykkiä ja käytettävä aikaa harjoituksiin.

Silloin on kuitenkin myös mahdollisuus palautua, nukkua kunnolla, olla yhteydessä läheisiin tai vain roikkua puhelimella. Näiden taukojen aikana pyrin tekemään poliittista mediatyötä: puhun toimittajien kanssa ja kirjoitan Vastarintakomitean someen.

Mitä kaipaat rintamalla ollessasi eniten? Väsyttääkö rintaman arki?

Rintamalla ikävöin eniten mahdollisuutta tavata läheisiä, valita seurani, mahdollisuutta olla välillä yksin, rentoutua ja miettiä sotaan liittymättömiä kysymyksiä. Kaipaan myös tavallista vapaata elämäntyyliä ja liikkumisen vapautta.

Aloin myös aika nopeasti kaivata sellaisia pieniä maallisia iloja kuin pitkää lämmintä suihkua ja oluttuoppia.

Nyt vuoden vierähdettyä voin sanoa, että sota on äärimmäisen tympeää hommaa. Erityisen uuvuttavia ovat olleet viime kuukaudet. Joulukuusta alkaen olemme joutuneet yhä intensiivisempiin taistelutoimiin ja yhä suuremman paineen alle. Saan kuitenkin voimaa siitä, että tiedän meidän olevan oikealla asialla, sekä vallankumouksellisten järjestöjen esimerkistä, partisaaneista, jotka eivät sodi vain vuotta vaan vuosikymmeniä.

Miten ukrainalaiset asetoverit suhtautuvat sinuun? Ihmettelevätkö he joukoissaan sotivaa venäläistä?

Kun olimme vielä samanmielisten piirissä, antiautoritaarisessa joukkueessa, kukaan ei kummastellut taustaani. Olimme ensinnäkin monien kanssa tuttuja jo täyttä sotaa edeltäneeltä ajalta. Toiseksi, anarkismi on kansainvälinen liike, eikä meitä hämmästytä se, että joku taistelee “omaa” valtiotaan vastaan. Onhan valtio kansan sortaja.

Kun sitten liityimme toiseen yksikköön, kysymyksiä nousi enemmän, mutta ei kovin paljon. Yksikössä oli venäläisiä jo ennestään, jopa johtotehtävissä. Ja kun kerran ollaan samalla puolella, ihmiset suhtautuvat toverillisesti, ei siinä tehdä liiemmin erottelua kollektiivin jäsenten välillä.

Joskus tosin kysellään myös kitkerään sävyyn ja viitataan ajatukseen, että kaikki venäläiset olisivat kollektiivisesti vastuussa sodasta. Joidenkin Ukrainan puolella olevien venäläisten on helppo katkaista psykologinen ja sosiaalinen side Venäjään ja yksinkertaisesti irtisanoutua muista sen asukkaista, lakata kuulumasta heihin.

Minä en siihen pysty. Tunnen yhteyttä kotimaahan, siihen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, jossa synnyin ja kasvoin. Minulle tämä on kipeä kysymys. Siksi minulle on todella tärkeää, että tilanne Venäjällä muuttuu perusteellisesti.

Sodit oman maasi kansalaisia vastaan. Tuntuuko se raskaalta?

Suhtautumistani ihmisiin ei määritä heidän kansallisuutensa. Säälin vilpittömästi niitä, jotka on raahattu Ukrainaan vasten tahtoaan, ja jopa niitä, jotka aikoinaan sopimusta tehdessään eivät aavistaneet, että tällaista voisi tapahtua. Sen sijaan Putinin puolella olevia aatteellisia vapaaehtoisia tai palkkasotureita kohtaan en tunne sääliä. He ovat itse valintansa tehneet

Myös pakkovärvätyistä tulee minulle vääjäämättömiä ja legitiimejä kohteita, kun he tarttuvat miehittäjäarmeijan aseisiin. He ovat hyökkääjiä, ei sille mitään mahda. Tyranniaa ja sen aseistettuja palvelijoita vastaan on välttämättä taisteltava, se on ensisijaista.  

Miksi Venäjän armeija tekee niin paljon kammottavia sotarikoksia?

Venäjän valtion armeija on Ukrainassa tunkeutuja, jota suurin osa valloitettujen alueiden väestöstä vastustaa. Tämä tosiseikka saa sotilaat rankaisumielialalle ja tekee heistä näköjään suorastaan pyöveleitä. Minusta heidän tilanteensa näyttää samanlaiselta kuin Putinin kyttien ja vanginvartijoiden. Yhtäältä autoritaarinen valtio ja sen jyrkkä, militarisoitunut hierarkia alistaa heitä itseään, asettaa heidän henkensä vaaraan, ja toisaalta näyttää vihreää valoa vastuuvapaille väkivaltaisuuksille vihollista kohtaan. Tällainen tilanne sekä miehittäjäarmeijan institutionaalinen funktio työntää ihmistä rikolliseen, sadistiseen asennoitumiseen suhteessa sotavankeihin sekä hänen valtansa ulottuville sattuneisiin siviileihin, joita hän pitää sotasaaliina.

Onko suhtautumisesi Venäjään ja venäläisiin muuttunut hyökkäyksen alettua?

Suhdettani Venäjään värittää jäytävä kipu, sillä nyt minua erottaa siitä entistäkin jykevämpi seinä. On kuitenkin hyvin mahdollista, että juuri tämä järjetön seikkailu lopulta hautaa Putinin hallinnon ja avaa mahdollisuuden muutokseen kohti parempaa ja siten myös mahdollisuuden minun paluulleni.

Suhtautumiseni Venäjällä asuviin ihmisiin ei ole juurikaan muuttunut. Minua on aina vaivannut yhteiskuntamme kuuliaisuus, irrallisuus ja porvarillisuus. Joskus kuitenkin nousee mieleen retorinen kysymys maanmiehilleni: “Kaverit, miten nyt näin? Hirviömäinen diktatuuri tekee teidän nimissänne hirvittäviä, verisiä, suunnattomia rikoksia, ja te kaikki vaikenette tai, vielä pahempaa, nyökyttelette hyväksyvästi. Mitä vielä on tapahduttava, ennen kuin saatte tarpeeksenne ja toimitte?”. Tämä on kuitenkin lähinnä tunteilua, ei sen kummempaa. En pidä jokaista Venäjän kansalaista osallisena näihin rikoksiin.

Mitä arvelet, milloin ja miten tämä sota loppuu?

Sitä minun on todella vaikea arvioida. Sotatoimien raakuus ja intensiivisyys sekä se, ettei kumpikaan osapuoli ole selvästi toista voitokkaampi, viittaavat siihen, ettei tämä ihan huomenna lopu. Luultavasti intensiivinenkin vaihe tulee jatkumaan vielä muutamasta kuukaudesta puoleen vuoteen tai kauemminkin. Ei voi poissulkea sitäkään, että sota ajautuu arpeutuneeksi konfliktiksi, jossa vuorottelevat pitkittyneet pattitilanteet ja laukaustenvaihto.

Mitä tulee sodan lopputulokseen, yksi huonoimmista vaihtoehdoista on se, että Putinin hallinto “koteloituu” Venäjälle, eli maan nykytilanne vakiintuu. Siinä tapauksessa Venäjän reaktiot luutuvat ja heijastuvat Ukrainaan siten, että se on vaarassa muuttua Venäjän suitsimisen puskurivyöhykkeeksi, militaristiseksi ja nationalistiseksi valtioksi, jonka kaikki sosiaaliset ohjelmat on romutettu. Onhan jo nähtävissä todella hälyttävää kehitystä esimerkiksi työlainsäädännössä: lakot on kielletty, ja joissakin tapauksissa työnantaja voi valita, ketkä työntekijöistä vapautetaan asevelvollisuudesta, mikä on hirveä vallankäytön väline.

Optimistisemmassa skenaariossa Venäjän valtio joko kokee pian tappion tai romahdukseen johtavan hallinnon ylikuormittumisen. Prosessista tulee luultavasti äärimmäisen kivulias, mutta vain sen kautta meidän venäläisellä yhteiskunnallamme on mahdollisuus nousta siitä syvästä alennustilasta, johon se on vajonnut. Romahdus mahdollistaa instituutioiden perusteellisen uudistamisen ja pyrkimyksen mielekkääseen, vapaaseen ja oikeudenmukaiseen elämään.  

Missä sinä näet tulevaisuutesi? Venäjällä vai Ukrainassa?

Olen kokenut Ukrainan syvästi ja mieltynyt siihen. Silti haluaisin palata Venäjälle, tehdä osani sen vapauttamisessa ja sitten elää siellä, vapaana diktatuurista ja riistosta.