Katutaidetta Kiovasta

Ukrainan sota on jakanut anarkistiliikettä Euroopassa voimakkaasti. Esimerkiksi Berliinin anarkistiset kirjamessut päättivät jättää Solidaarisuuskollektiivit sekä Valko-Venäjän Anarkistisen Mustan ristin ulos tapahtumasta, koska pitivät heitä “sotaa kannattavina” toimijoina. Keskustelu ukrainalaisten anarkistien päätöksestä osallistua aseelliseen puolustukseen Venäjän hyökkäystä vastaan jää usein laajemman ison kuvan ja kansainvälisen politiikan analyysin varjoihin. Eurooppalaisten anarkistien argumentointi aiheesta huitelee välillä jossain aivan muualla kuin ruohonjuuritasolla, jossa tapaamme toimia. Kirjoitin ylös muutamia ajatuksia osallistumisesta sotatilanteisiin etenkin toimijuuden näkökulmasta. Ajatuksia ovat herättäneet niin seuraamani kansainvälinen (ja etenkin länsieurooppalainen) keskustelu sekä henkilökohtaisesti käymäni keskustelut.

Ukrainan ja monien muidenkin sotien tullessa puheeksi, usein keskustelu siirtyy nopeasti sodan laajempaan, geopoliittiseen tasoon. Mitä Ukrainan pitäisi tehdä? Tulisiko hyväksyä rauha hinnalla millä hyvänsä? Mitkä ovat länsiblokin motiivit ja osallisuus sodan eskaloitumisessa? Ja niin edelleen. En suinkaan pidä tätä tasoa merkityksettömänä, päin vastoin, pidän sen ymmärtämistä olennaisena. Fokuksen siirtyessä vain siihen, törmäämme kuitenkin nopeasti tiettyihin seiniin. Geopoliittiset valtapelit, resurssisodat ja suurvaltojen kyyninen shakkipeli elämillämme tapahtuu ympärillämme, ja näihin asioihin vaikuttaminen vaatii miljoonien ihmisten mobilisoimista liikkeelle. Tämä puolestaan vaatii yleensä todella omistautuneen ja kärsivällisen järjestäytymisen lisäksi oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa. Raaka todellisuus on, että kokoisellemme liikkeelle geopoliittisen ison pyörän liikkeet ovat ainakin toistaiseksi eräänlainen luonnonvoima, jonka ympärille ratkaisumme tulee sovittaa. Joskus sodista käydyistä keskusteluista tuleekin jonkinlainen ajatusharjoitteen tuntu, etenkin näin vallan linnakkeista todella kaukana toimivalle pätkätyöläiselle. Niihin samoihin seiniin, joihin toimintamahdollisuutemme törmäävät, törmää myös usein itse keskustelu, siirtäen sen akateemiseen pohdintaan imperialismin luonteesta, jonkinlaiseen oikean position muodostamiseen tilanteissa, joissa kukaan ei kysy meiltä ratkaisuja. Anarkistina olen paljon kiinnostuneempi lopulta siitä, mitä on tehtävissä nyt, käsissämme jo olevin resurssein ja niistä lähtökohdista, joissa toimimme nyt. 

Puhuttaessa Ukrainan sodasta anarkismin ja anarkistisen toiminnan tasolla, siis sillä kentällä, jolla itse toimimme, on otettava huomioon tiettyjä asioita. Jotta ymmärtäisimme kaukana omasta arjestamme tehtyjä käytännön ratkaisuja, joiden kokonaisvaltainen konteksti on meille vieras, on meidän kuunneltava ja kunnioitettava paikallisten toimijoiden perspektiivejä. Tämä on ehto sille, että voimme ylipäätään muodostaa suhteen toteutettuun poliittiseen toimintaan toisaalla. Käytännössä paikallisen perspektiivin kunnioitus vaatii yhteistyötä ja kommunikaatiota sellaisten paikallisten toimijoiden kanssa, joiden kanssa jakaa paikalliset kontekstit ylittävät perusperiaatteet, kuten esimerkiksi anarkismin. Tällaisistakin lähtökohdista solidaarisuustyö valitettavan usein menee toki metsään ja tapahtuu väärinymmärryksiä sekä virheellisiä tulkintoja. Tiiviimpi yhteistyö voi myös paljastaa näkemyseroja, jotka eivät ilman läheisempää kanssakäymistä olisi koskaan tulleet pinnalle. Yhteistyö on kuitenkin välttämättömyys sille, että solidaarisuutta (tai päätöstä jättäytyä solidaarisuudesta!) ei muodosteta vain akateemisempien pohdintojen pohjalta, vaatimuksina ja lausuntoina jotka eivät kytkeydy paikan päälle, jotka jäävät kiertämään lähinnä pienissä aktivistipiireissä. Vain tämä yhteistyö mahdollistaa tasaveroisen, hierarkiattoman suhteen, joka erottaa solidaarisuuden hyväntekeväisyydestä, joka jättää kohteensa päätöksenteon ulkopuolelle.

Voimme todeta, että Ukrainan sodan kaltaiset sodat ovat kapitalismin perimmäisen luonteen ytimessä ja niiden päättyminen vaatii kapitalismin lopettamista. Emme liene väärässä, mutta toteamus ei tuo meitä montaa askelta lähemmäksi onnea. Sekä vaikkapa israelilaisia että palestiinalaisia voi vaatia laskemaan aseensa, mutta ratkaisuna tässä hetkessä selviytymiseen ne ovat perin tyhjiä. Ukrainan sotaa koskien tällaisia vaatimuksia on esitetty myös anarkistien suulla, ennen kaikkea läntisestä Euroopasta käsin. Aseiden käytöstä kieltäytyminen on ollut sotilaiden vastarintaa ensisijaisesti imperialististen armeijoiden sisällä ja Venäjän armeijan riveissä sen voisikin esittää. On historiallisia esimerkkejä voitoista tällaisin keinoin, mutta ne eivät ole universaalisti sovellettavissa olevia sapluunoita sotaan kuin sotaan. Keskiössä lienee ymmärrys sodasta kahden imperialistisen blokin välisenä, mutta Itä-Ukrainassa miehityksen tai Kiovassa pommitusten keskellä eläville tilanteessa on päivänselvä hyökkääjä ja puolustaja.

Tilanteissa, joissa ymmärryksemme on selkeästi vaillinaisempaa ja meidän on vaikeampi asettaa itsemme väkivallan kohteiden kenkiin, kuten länsimaisina aktivisteina globaalin etelän sodista puhuttaessa, kunnioitus paikallista perspektiiviä kohtaan on usein itsestäänselvempää.
Itä-Eurooppa asettuu tässä mielessä vaikeaan välitilaan. Meillä ei ole heidän arkista ja historiallista ymmärrystään diktatuurista, miehityksestä ja nälästä, mutta heitä ei pidetä riittävän “toisina”, jotta ymmärtäisimme perspektiivien erilaisuutta. Heidän suhteensa nationalismiin tai nationalistiseen kuvakieleen peilataan länsi- ja keskieurooppalaisen ymmärryksen kautta. Itäeurooppalaiset anarkistit, jotka ovat osallistuneet sotaan Ukrainan valtion riveissä ja tukeneet näitä toimia, ovat osoittaneet analyyseissään toistuvasti sen, että heillä on kyllä ymmärrys Ukrainan valtion ja länsiblokin luonteesta. Tästä huolimatta heidän positiostaan esitetään kerta toisensa jälkeen karrikoidumpia näkemyksiä, ikään kuin he eivät ymmärtäisi Ukrainan valtion luonnetta. Ei ole vaikea löytää perusteluita ja nyansoitua keskustelua ratkaisuista, joita Ukrainassa on tehty [1, 2, 3] mutta näihin vastataan usein tyhjiössä kehitetyn oloisen teoreettisemman anarkistiposition pohjalta. Kysymys siitä, mitä todellisuudessa on tehtävä, jää taasen vastaamatta.

Tilanteet, joissa anarkistit tarttuvat aseisiin uskottaviksi sotilasyksiköiksi järjestäytyneinä tai osana niitä, ovat historiallisesti aina vaatineet likaisia liittoumia. Emme ole koskaan olleet riittävän vahvoja muuhun. Tämä on totta toki nykyään Ukrainassa, mutta se on ollut totta myös kaanonissamme jalustalle nostetuissa tapauksissa, kuten Espanjan sisällissodassa ja myös Ukrainassa ensimmäisen kerran 1918. Näissä tilanteissa anarkistit ovat kuitenkin olleet riittävän vahvoja muodostaakseen omia itsenäisiä hallinnollisia ja sotilaallisia rakenteitaan. Ukrainan pieni anarkistiliike ei ole edes tässä asemassa, mutta sen on silti kyettävä toimimaan. Tilanteiden vakavuus ja erinäiset olosuhteet rajaavat mahdollisuuksia, joissa avointa luokkasotaa käydään ja milloin se julistetaan tauolle. Me emme muodosta liikettä, joka todellisuudessa olisi valmis käymään sitä ehdoitta ja tauotta, siksi sekään ei lähtökohtana tarjoa meille eteenpäin vieviä eväitä.

Musta kaarti vuonna 1917

Vaillinnaiset käsityksemme paikallisten anarkistien tilanteista ja analyysista perustuvat myös usein väärinymmärryksille Venäjästä ja sen harjoittaman politiikan luonteesta. Olemme tottuneita usein lännessä peilaamaan Venäjää omien maidemme vallankäyttäjien Venäjä-uhkakuvien ja nationalistisen lietsonnan luoman vastareaktion lävitse. Tämä on ainakin länsimaisen vasemmiston ja anarkistien helmasynti, johon sorrutaan myös esimerkiksi entisten siirtomaiden autoritäärisiä hallintoja ja liikkeitä tarkasteltaessa. Joskus vihollisemme vihollinen tosiasiassa on myös meidän vihollisemme ja meillä on oltava kyky ymmärtää Venäjän kaltaisen toimijan monenlaiset roolit ja keskenään ristiriitaiset luonteet. Venäjän uhkaa on käytetty länsimaisen imperialismin vipuvartena, samalla kun Venäjä ja Neuvostoliitto ovat harjoittaneet omaa imperialismiaan aivan yhtä todellisesti. Vasemmisto ja jopa laajempi yhteiskunta Suomessa on ollut piinallisen hidas ymmärtämään tätä varsinaisena imperialismina Tämä logiikka ei päde vain Venäjän kysymykseen, vaan meidän on kyettävä tekemään tilannekohtaisia arvioita unohtamatta valtapelureiden todellista luonnetta. Vaikka asetumme Ukrainassa samaan linjaan yhdessä monien länsimaisten intressien kanssa, se ei tietenkään saa hämärtää ymmärrystämme siitä minkälaisessa sotilaallisessa, taloudellisessa ja poliittisessa kuristusotteessa länsimaiset talousvallat pitävät etenkin globaalia etelää, jonka kamppailuja meidän on yhtä lailla tuettava päämäärätietoisesti. Emme ole valitsemassa puolta “lännen” ja “idän” välillä, vaan voimme toimia siitä ymmärryksestä käsin, että puolet eivätkä niiden toimien vaikutukset eri ihmisiin ole identtisiä, vaikka ne olisivatkin tietyllä tasolla samasta puusta veistettyjä.

Meidän on myös kyettävä erottelemaan Nato-haukkojen ja puvut sotilaspukuihin vaihtaneiden kokoomuslaisten luomat uhkakuvat siitä todellisuudesta, joka Itä-Euroopassa vallitsee: Venäjän sotilaallinen läsnäolo estää minkään mielekkään muutoksen ja vallansiirron pois oligarkeilta ja Kremliin päin kääntyneeltä hallitsevalta luokalta. Yksi sen räikeimmistä esimerkeistä lähimenneisyydestä on Valko-Venäjän kansannousu, joka unohdettiin lännessä nopeasti. Valko-Venäjällä se muistetaan kyllä: anarkistit eivät vieläkään kykene toimimaan siellä avoimesti, vankilan tai maanpaon ollessa ainoat tarjolla olevat vaihtoehdot. Sama tilanne on otettava huomioon Ukrainassa. Minkälaista yhteiskuntaa, minkälaisia rakenteita Ukrainassa voitaisiin muodostaa, jos Venäjän imperialistinen, etninen väkivalta pyrkii pyyhkimään alleen kaiken? Kun ukrainalaiset anarkistit puhuvat siitä, että heillä ei olisi elämää Venäjän vallan alla, suhde Venäjään ei kumpua samasta paikasta kuin Pekka Toverille, Mika Aaltolalle tai Iltalehden lööppitoimitukselle. Se kumpuaa ymmärryksestä siitä, mitä omille lähimmäisille on tapahtunut. Laki ja järjestys ovat Putinin maailmanjärjestyksen mantroja ja minkäänlainen kumouksellisuus tai minkäänlainen vapaa yhteiskunta ovat sille eksistentiaalisempia uhkia kuin mikään läntinen ekspansio. ”Värivallankumoukset” ovat sille kirosanoista synkin ja vaarallisin. On otettava tosissaan se, että Venäjän valta perustuu imperialisteen voimaan, kaikkine sen rumine muotoineen. Samalla uskon, että jokaisen imperiumin tappio on oppitunti seuraavalle imperiumille.

Palatkaamme vielä kontekstin tarkastelun jälkeen yksilön toimijuuteen. Mitä Ukrainan suhteen on tehtävä? Jos joku yksiselitteinen polku on löydettävissä, sitä ei löydetä Tampereen Vastavirran baaripöydissä eikä sitä löydetä Berliinin plenumeissa.Voimme kuitenkin miettiä, mitä me kykenemme tekemään etäältä sekä vaillinaisten resurssien että vaillinaisen ymmärryksemme kera. 

Minulle tässä tilanteessa kirkkaimpana vaihtoehtona näyttäytyy se, että tuemme Ukrainassa järjestäytynyttä solidaarisuustoimintaa järjestäviä tahoja, jotka arkisella tasolla mahdollistavat yhden kamppailun muodon, jonka he itse kokevat tilanteessaan välttämättömäksi. Se ei myöskään tarkoita Ukrainan valtion politiikan kokonaisvaltaista siunausta – Ukrainan valtio on olosuhde jonka kanssa eletään, eikä joukkue jota kannatetaan. Se mahdollistaa toiminnan, joka on olemassa reaalimaailman tasolla, ja jolla on vaikutusta eläviin ihmisiin, ja jota paikan päällä pidetään merkityksellisenä. Kohdistamalla solidaarisuustoimintamme päällä toimiviin ihmisiin, joihin meillä on keskusteluyhteys, luomme uusia kontakteja. Itäeurooppalaisten äänten tuominen etualalle eurooppalaisessa keskustelussa virkistyttää anarkistista keskustelua koko mantereella. Ukrainassa nyt taistelevien tukeminen on keino tukea tovereita tilanteessa, jossa he eivät missään nimessä haluaisi olla. Se on erillinen kysymys siitä, mitä mieltä olemme Ukrainan ratkaisuista sodassa.

Haluaisinkin kehottaa myös heitä, joiden poliittinen, eettinen tai muu näkökanta asettuu yhteensovittamattomaan ristiriitaan aseellisen kamppailun kanssa miettimään, että mitkä ovat sellaisia käytännön, heti seuraavana päivänä toteutettavissa olevia askelia kohti rauhaa ja vapaampaa Ukrainaa, joita he voisivat ottaa ja joiden kautta he voivat solmia suhteita Ukrainaan. Teoreettiset positiot jäävät teorioiksi, jos ne eivät todellisuudessa sitoudu paikallisiin lähtökohtiin ja ennen kaikkea paikallisiin toimijoihin tavoitteineen. Voimme järjestöinä muodostaa loputtoman määrän analyysiä ja kannanottoja, mutta vain konkreettisen toiminnan kautta meidän on koskaan mahdollisuutta muuttaa maailmaa haluamaamme suuntaan, vaikka askeleet saattavatkin joskus tuntua piinallisen pieniltä.

Untamo

Tätä kirjoittaessa soi Redskinsin levy Neither Washington nor Moscow, jonka sanoma on säilynyt vuosikymmenet kirkkaana.