Terveisiä Ukrainasta. Näin siitä pienen vilauksen. 

Kiovassa ihmiset pyrkivät elämään niin normaalia elämää kuin voivat: käyvät taidenäyttelyissä, rannalla. Tekevät töitä ja harrastavat. Metroissa näkyy lähinnä naisoletettuja, mutta niin kuulemma oli ennen sotaakin: keski-ikäiset miehet liikkuvat yksityisautoilla, jos heillä on yhtään rahaa.

Etenkin iltaisin ja öisin tulee ilmahälytyksiä. Illan helteessä luulemme ilmatorjuntaa ensin ukkoseksi, se kuuluu kaukaa. Jatkamme kävelyä kadulla, mitä muutakaan sitä? Joen yli kulkevat metrot pysähtyvät kunnes tiedetään minne päin maata ballistiset ohjukset suuntaavat. Puoli tuntia myöhemmin merkkiääni kertoo metrojen taas liikkuvan. Puolesta yöstä eteenpäin on aina ulkonaliikkumiskielto, kaupunki hiljenee. Vain roska-autot kuuluvat olevan liikkeellä.

Yhtenä yönä Shahed-dronejen surina kuuluu aina vain lähempää, se tuntuu jännityksenä kehossa. Ja taas “ukkostaa”, pommeja tiputetaan jonnekin päin kaupunkia hyökkääjän tähdätessä keskeiseen infrastruktuuriin. Ohi ajavan auton ääni laittaa kaiken mittasuhteisiin, pommitukset eivät kuulu tästä kaupunginosasta. Aamulla uutisissa kerrotaan, että kahden metroaseman päästä – sieltä, missä on jo moneen kertaan pommitetun Artjemin asetehdas – sieltä äänet kuuluivat. Savua oli mennyt metroasemalle sisään ihmiset ollessa siellä pommisuojassa. 

Niissä kaupunginosissa ei nukuta öisin. “Kuulet ballistiset ohjukset sängyssäsi, nykyään se kestä koko yön, ei vain tunnin tai pari niinkuin ennen,” kertoo toveri. Ikkunoita on alueen lähitaloissa taas enemmän rikki, seinissä reikiä. Toisella puolen kaupunkia yksi ihminen kuoli, kuusi haavoittui. Infraan osutaan, ihmisiin osutaan.

Anarkisteilla on varastoissaan luotiliivejä, sotilaskypäriä, avaruuspeittoja, niskatukia, lääkkeitä, reppuja, lämmittimiä, kissan- ja koiranruokaa – kirjojen, zinejen ja t-paitojen sijaan. Tai no, on niitäkin, mutta mittasuhteissa.

On jo mennyt yli kolme – yli 11 vuotta. Ihmiset ovat niin väsyneitä.

Minerva