Anarkistit Ukrainassa #7

Julkaisemme uudelleen joukon haastatteluita, joissa anarkistit ja antiautoritaarit kertovat toiminnastaan Ukrainassa Venäjän täysmittaisen hyökkäyksen alettua. Haastattelut ovat vuosilta 2022 – 2025. Tässä haastattelussa Ukrainan asevoimiin 2022 liittynyt Ljosha kertoo valinnoistaan ja tavoitteista niiden takana. Haastattelu on aiemmin julkaistu Takku-verkkosivulla 30.7.2024.

Heinäkuun 2024 lopulla Ukrainan asevoimiin kuuluva anarkisti kertoi Takulle ajatuksistaan seuraavasti.

Nimeni on Ljosha. Asuin ennen sotaa Ruotsissa, mutta matkustin Ukrainaan Venäjän aloitettua täysimittaisen hyökkäyksensä. Halusin yhdessä tovereideni kanssa luoda järjestäytynyttä anarkistista toimintaa Ukrainan kansan ja luonnon puolustamiseksi sekä anarkistiliikkeen vahvistamiseksi vallankumouksellisessa kamppailussa. Alun perin tulin mukaan ulkoparlamentaariseen vasemmistolaiseen liikkeeseen vuonna 2004. Tuolloin liityin Venäjällä erääseen järjestöön, jossa oli mukana erilaisia vasemmistolaisia oppositioryhmiä. Vuonna 2009 muutin Ukrainaan. Vuosien saatossa omaksuin näkemyksekseni anarkokommunismin ja olen järjestäytyneen anarkistiliikkeen kannalla. 

Sodan alussa olin yhteydessä Dmitry Petrovin kanssa. Hän oli yksi antiautoritaarisen joukkueen organisaattoreista ja etsi kaikkialta maailmasta tovereita, jotka olisivat valmiita osallistumaan aseelliseen kamppailuun Venäjän hyökkäystä vastaan, ennen muuta sellaisia tovereita, joilla olisi vallankumouksellisia näkemyksiä ja halua myös yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Lähdin vuoden 2022 maaliskuussa kohti Ukrainaa. Olin maaliskuun loppupuolella vielä matkalla, kun antiautoritaarisen joukkueen asema Ukrainan asevoimissa muuttui armeijan organisaatiouudistuksen myötä ja se menetti mahdollisuuden rekrytoida uusia jäseniä. Lopulta saavuin Ukrainaan vasta kesäkuussa 2022, jolloin antiautoritaarista joukkuetta oltiin jo kokonaan lopettamassa. Siinä olleet toverit olivat hajaantumassa eri joukko-osastoihin. Dima piti kuitenkin vielä kiinni ajatuksesta uuden anarkistisen yksikön muodostamisesta. Yritin auttaa häntä organisointityössä. Etsimme armeijasta sellaista osaa, johon olisimme voineet liittyä ja sieltä käsin alkaa muodostaa omaa yksikköä uuteen kohtaan armeijan organisaatiota. Lopulta ryhmä tovereita, mukaan lukien Dima ja minä, liittyi erääseen iskujoukko-osastoon, jonka mukana sodimme loppukesästä lopputalveen. Aikeenamme oli yhä muodostaa anarkistinen yksikkö ja kutsua muita tovereita mukaan. Siinä emme kuitenkaan onnistuneet, sillä osastomme komentajat vastustivat naisoletettujen sekä kieltä osaamattomien ulkomaalaisten liittymistä mukaan. Kävi selväksi, ettei oman yksikön perustaminen tähän osastoon olisi mahdollista, ja aloimmekin tutkia muita vaihtoehtoja. 

Vallankumoukselliseen toimintaan ja ajatteluun kuuluvat aina erottamattomasti kritiikki ja itsekritiikki. Meidän on jatkuvasti arvioitava toimintaympäristöämme, tarkasteltava toimintatapojamme ja katsottava, mikä onnistuu ja mikä ei. Vallankumouksellista strategiaa täytyy jatkuvasti kehittää ja sen toteuttamista on reflektoitava. Vuonna 2022 pääosin Diman muotoilema strategia perustui ajatukselle, että Venäjä tulisi kärsimään sodassa tappion, jonka myötä siellä ja Valko-Venäjällä muodostuisi vallankumouksellinen tilanne. Jos meillä näissä olosuhteissa olisi järjestäytynyt anarkistiliike ja sen osana anarkistinen sotilasyksikkö Ukrainassa, voisimme tarttua vallankumoukselliseen tilanteeseen ja realisoida yhteiskunnallisen hankkeemme. En sanoisi, että tämä strategia on nytkään vanhentunut. Minusta voimme edelleen organisoida toimintamme tämän strategian mukaan, mutta kritiikin ja itsekritiikin mukaisessa tilannearviossa tietysti näemme, ettei Ukrainassa ole enää kahteen vuoteen ollut anarkistista sotilasyksikköä. Eri paikoissa armeijan sisällä on pienempinä ryhminä ja yksittäin anarkistitovereita, jotka eri syistä eivät ole pystyneet organisoitumaan yhdeksi voimaksi. Sodan kulkua tarkasteltaessa ei voi enää olla varmuutta siitä, että Venäjä kokisi vallankumoukselliseen tilanteeseen johtavia tappioita. Vallankumouksellinen tilanne voi muodostua, mutta prosessi on merkittävästi hidastunut. Uusi tilanne vaatii tietysti uusia lähestymistapoja, strategian ja taktiikoiden päivittämistä. Saattaa osoittautua järkeväksi esimerkiksi palata taloudelliseen kamppailuun, kiinnittää jälleen huomio kapitalistisen järjestelmän luomaan epäoikeudenmukaisuuteen ja tarkastella lakkoilun tai muun taloudellisen kamppailun tämänhetkisiä mahdollisuuksia. Kritiikin, itsekritiikin ja uuden etsimisen on oltava jatkuvasti läsnä. 

Alkuvuodesta 2023 lähdimme yksiköstä, jossa olimme olleet sotimassa vapaaehtoisina ja siten vapaina lähtemään milloin vain. Minä lähdin Ruotsiin, koska yhteiseen suunnitelmaamme kuului, että toimisin jonkin aikaa eräiden asioiden parissa siellä. Dima puolestaan alkoi sovitusti etsiä mahdollisuuksia perustaa uudelleen anarkistinen sotilasyksikkö. Tällainen mahdollisuus avautuikin. Dima keräsi muutaman toverin joukon, ja he liittyivät erääseen sotilasosastoon, jossa heille oli tarjottu mahdollisuus perustaa oma yksikkö sillä ehdolla, että he ensin osallistuisivat taisteluun ja siinä yhteydessä osoittaisivat valmiutensa sotatoimiin. Heille luvattiin, että he voisivat tämän jälkeen perustaa oman yksikön, jolla olisi omaa mediatoimintaa ja johon he voisivat kutsua lisää tovereita. Valitettavasti Dima ja kaksi muuta toveria kuolivat ensimmäisen tehtävänsä aikana Bahmutin taistelussa 19.4.2023.

Jos suhtaudumme vallankumoukselliseen kamppailuun vakavasti, mielestäni meidän on jatkettava niitä toimia, joita kuolleet toverimme eivät pystyneet saattamaan loppuun. Siksi pidin itsestään selvänä, että minun oli palattava Ukrainaan ja yritettävä jatkaa Diman pyrkimyksiä. Palasin tänne kesäkuussa 2023. Olemme kehittäneet erillään olevien anarkistitovereiden verkostoitumista, mutta uuden oman yksikön luomisessa emme ole onnistuneet, muun muassa siksi, ettei se armeijabyrokratian takia ole tällä erää mahdollista. Itse olen nykyään Ukrainan armeijassa tavanomaisena sotilaana, en siis enää vapaaehtoisena. Haavoituin viime vuoden marraskuussa ja tämän vuoden maaliskuussa ja olen nyt menossa joksikin aikaa Ruotsiin hoitoon, sillä vammani ovat melko vakavia. Ranne on pahasti murtunut ja käteen jouduttiin siirtämään luuta kylkiluusta. Paraneminen vaatii ennen kaikkea aikaa, ja pyrin käyttämään sen osallistumalla kansainväliseen anarkistiseen kamppailuun Euroopassa. 

Kuten tunnettua, sodan alettua Suomi ja asuinmaani Ruotsi, jonka yhteisöihin minulla on vahvoja yhteyksiä, liittyivät Natoon. Pidän tätä tietysti kielteisenä kehityksenä niin liikkeemme kuin näiden maiden yhteiskuntien kannalta. Anarkistien on vastustettava Natoa, ensinnäkin, koska se tietysti on imperialistinen sotaorganisaatio. Toisekseen kyse on solidaarisuudesta. Suomen ja Ruotsin liittymisprosessi sisälsi monenlaisia sopimuksia Turkin imperialistisen valtion kanssa. Turkki pyrkii kaikin voimin tukahduttamaan aikamme menestyksekkäintä vallankumouksellista hanketta: kurdien vallankumousta ja Rojavan itsehallintoa. Jos hyväksymme Natoon liittymisen, petämme toverimme Kurdistanissa. Vallankumouksellisina emme voi olla Naton kannalla, emmekä tietenkään tukemassa Ukrainan tai minkään muun maan liittymistä siihen. Ukrainan lähentyminen läntisen imperialistisen blokin kanssa muodostaa myös uhan Ukrainan työtätekevälle kansalle, koska lähentymisen myötä työläisten riisto tulee todennäköisesti lisääntymään. Ukrainan poliittisen johdon lähentyminen Turkin kanssa olisi kaikin puolin vahingollista. Naton laajeneminen on globaalin vallankumouksellisen liikkeen kannalta tietysti huono asia. Vaikka puolustaudumme nyt myös Naton asein Venäjän imperialismia vastaan, emme voi missään tapauksessa myötäillä läntistä imperialistista blokkia, johon myös Erdoganin johtama valtio kuuluu. 

Ukrainassa esiintyvästä russofobiasta sanoisin, että se on pikemminkin kulttuurinen kuin poliittinen ilmiö. Puheita kaikkien venäläisten samanlaisuudesta tai siitä, että ”hyvä venäläinen on se, jota ei näe lämpökameralla”, viljelevät kulttuurialan toimijat, joilla on tähän materiaaliset intressit. Jopa vuoden 2014, Maidanin ja sodan alkamisen jälkeen venäläisen kulttuuri- ja viihdeteollisuuden tuotteilla on ollut ja on edelleen merkittävä rooli Ukrainan markkinoilla. Ukrainalaisen kulttuurituotannon kannalta tämä on epäedullista. Venäjän kielen ja kulttuurin asettaminen pannaan on luultavasti enemmän kulttuurieliitin kuin poliittisen eliitin masinoimaa, vaikka sitä ajavat myös poliitikot. Ukrainalainen massaviihde- ja kulttuurituotanto ei ole suosiossaan yltänyt venäläisen tuotannon tasolle Ukrainassa. Esimerkiksi, talvella Venäjällä esitettiin uutta sarjaa, joka kertoi rikollisjengistä 1980-luvun Kazanissa. Luulen, että koko Ukraina katsoi sitä. Se oli erittäin suosittu. Muutamat kulttuurin johtohahmot ja myös poliitikot Ukrainassa tuomitsivat julkisesti sarjan seuraamiseen vedoten sotaan ja sarjan sisältämiin imperialistisiin narratiiveihin. Kaikesta huolimatta sitä katsottiin. Minusta siis vaikuttaa siltä, että venäläisvihaa, kaiken venäläisen ja venäjänkielisen halveksuntaa lietsovat nimenomaan kulttuuriteollisuuden toimijat omista materiaalisista intresseistään lähtien. Yhteiskunnassa tilanne on toinen ja merkittävä osa Ukrainan armeijaa on venäjänkielistä. Äskettäin Lvivissä murhattua entistä kansanedustajaa ja filologia Iryna Farionia pidettiin yleisesti kummallisena hänen äänekkään ja äärinationalistisen venäjän kielen vastaisen toimintansa takia, ja hänethän erotettiin Lvivin yliopistosta yhteiskunnan painostuksen seurauksena. 

Toisaalta, toki Ukrainassa kansallisvaltion luominen ja kansakunnanrakennushanke ovat täydessä käynnissä. Ukraina ei ollut kansallisvaltio ennen vuotta 1991, jolloin useissa Neuvostoliitosta irtautuneissa maissa alkoi oman valtion rakennusprosessi. Kansallisvaltion luominen jatkuu Ukrainassa tietysti edelleen ja me anarkisteina suhtaudumme siihen kielteisesti. Ukrainan alueella on käynnissä myös toinen kansallisvaltion rakennushanke – Venäjän kolonialistinen projekti. Näkemyksiä, joiden mukaan ukrainan kieli ei olisi oikeastaan kieli eikä Ukrainan kansa oikeastaan kansa, ja joiden mukaan Ukrainan pitäisi pysytellä Venäjän ohjauksessa, on levitetty ahkerasti ja niillä on ollut suuri vaikutus yhteiskuntaan yritystoiminnan sekä Ukrainan poliittisen eliitin tietyn osan kautta. Poliittisesta eliitistä merkittävä osa oli nimittäin vahvasti Venäjä-mielistä ainakin vuoteen 2013 saakka. Ukrainan alueella on siis ollut käynnissä kilpailu ukrainalaisen kansakunnanrakennushankkeen ja venäläisen kolonialistisen hankkeen välillä. Molemmat hankkeet ovat anarkistien näkökulmasta vahingollisia, sillä sekä imperiumi että kansallisvaltio ovat alistamisen, riiston, tukahduttamisen ja epäoikeudenmukaisuuden välineitä. Meidän on siis tietysti vastustettava molempia. 

Ukrainan historiassa on aiempia kansakunnan rakennushankkeita. Ukrainan sisällissodan tai itsenäisyyssodan aikana, jossa osapuolina oli erilaisia vasemmistolaisia ja oikeistolaisia ryhmiä, perustettiin muiden muassa Ukrainan kansantasavalta. Sodan lopputuloksena vuonna 1921 nykyisen Ukrainan alue kuitenkin jaettiin Puolan ja Neuvostoliiton kesken ja kansakunnan rakennusprojekti loppui sillä erää siihen. Vuonna 1991 täyttyi yksi kansallisvaltion muodostamisen edellytyksistä eli kansallisen eliitin syntyminen. Tässä tapauksessa sen synnytti puoluekoneisto. Neuvostoliiton viimeisinä vuosina kansakunnan rakennushankkeet olivat meneillään jo kaikissa neuvostotasavalloissa. Ukrainan itsenäistyessä valmis paikallinen puolue-eliitti asettui kansallisvaltiohankkeen johtoon. Oli myös luotu valmiiksi byrokratia, joka pystyttiin ottamaan myös Ukrainan kansalliseksi valtiobyrokratiaksi. Neuvostoliittolaisen puoluejohdon ja paikallisten neuvostobyrokraattien asettuminen itsenäisen valtion hallitsijoiksi tapahtui Ukrainassa samalla tavalla kuin monessa muussakin entisessä neuvostotasavallassa vuonna 1991. Imperialistisen ja kolonialistisen hankkeen tilalle asettui kansallisvaltiohanke. Kuten sanottu, anarkistit tietysti vastustavat näitä molempia. 

On epätodennäköistä, että sota johtaisi Ukrainan täydelliseen tappioon. Aiemmin oli toiveita siitä, että se johtaisi Ukrainan sotilaalliseen voittoon. Nyt samanlaista voitonvarmuutta ei enää ole, mutta näyttää siltä, ettei Ukraina täysin häviäkään sotaa. Voi olla, että sota toimii Ukrainan kansallisvaltion ja sen ylätason keinotekoisen kansallisen yhtenäistämisen täytäntöönpanijana. 

Kysymykseen siitä, mitä tovereiden Länsi-Euroopassa tulisi mielestäni nyt tehdä, sanoisin, että se riippuu paikallisesta kontekstista. Esimerkiksi Ruotsissa on vain vähän sellaisia kollektiiveja, jotka määrittelevät itsensä nimenomaan anarkistisiksi. Liikkeen dynamiikka on siellä vaihtelevaa. Yhteen aikaan Ruotsissa oli vahvoja vasemmistolaisia ryhmiä, jotka toimivat näyttävästi antifasismin parissa, esimerkiksi Revolutionary Front, joka hajosi valtion painostuksen alla. Lännessäkin valtiot tukahduttavat vallankumouksellista toimintaa. Revolutionary Frontin jäsenistä monet saivat vankilatuomiota, pääosin hyökkäyksistä äärioikeistoa vastaan. Ruotsissa on ollut myös voimakas Rojavan vallankumousta kannattava solidaarisuusliike. Siellä vasemmistolaisen liikehdinnän voimakkuus ylipäätään vaihtelee huomattavasti. Tietysti Ruotsissakin pitäisi pyrkiä, ja pyritään, tilanteeseen, jossa liike on mahdollisimman vahva, organisoitunut ja valmis tarttumaan historiallisiin haasteisiin. 

Mitä tulee länsimaisten tovereiden tukeen Ukrainalle, asia olisi minusta ymmärrettävä niin, että meillä on täällä tovereita vaikeissa tilanteissa. Liikkeenä meidän tulee osoittaa solidaarisuutta vaikeassa tilanteessa oleville tovereille. Nyt on minusta aika panostaa organisointityöhön, niin lännessä kuin Ukrainassakin. Täällä Solidarity Collectives on hyvä järjestö ja vapaaehtoisverkosto, jonka toiminta tähtää humanitaarisen avun ohella nimenomaan liikkeen organisoimiseen. Tällaisen toiminnan tukemiseksi voi kääntyä suoraan Solidarity Collectives:in puoleen. 

Antiautoritaarisessa sotilasyksikössä oli mukana ukrainalaisten, venäläisten ja valkovenäläisten lisäksi myös länsimaisia tovereita. Osalla oli sotilaallista kokemusta myös Kurdistanista. Mukana oli tovereita, jotka eivät osanneet venäjää tai ukrainaa ja pystyivät kommunikoimaan vain englanniksi. Kieliongelmat ratkaistiin kollektiivisesti ja niistä selvittiin myös sotatantereella. Harris ja Chiya, jotka kaatuivat samaan aikaan kuin Dima, olivat olleet täällä jo pidempään. Chiya, joka oli ollut myös Kurdistanissa, oli mukana Solidarity Collectives -toiminnassa ja Harris taisteli kansainvälisessä legioonassa – joka ei ollut anarkistinen tai antiautoritaarinen yksikkö – ennen liittymistään Diman uuteen hankkeeseen. Tällä hetkellä Ukrainassa ei ole anarkistista sotilaallista yksikköä, johon liittyä. Jos joku harkitsee liittymistä Ukrainan aseelliseen puolustukseen, on se tietysti moraalisesti kannatettavaa siinä mielessä, että Ukrainan kansaa on puolustettava hyökkääjää vastaan. On kuitenkin parasta ottaa ennen matkaa yhteys tovereihin Ukrainassa. Itse en kutsuisi tovereita liittymään Ukrainan armeijaan nyt, kun meillä ei ole omaa yksikköä, jonka puitteissa pyrkiä kohti omia päämääriämme. Jos sellainen saadaan luotua, tilanne on toinen, ja silloin olisi tietysti mahtavaa, jos tovereita liittyisi mukaan myös lännestä. Nyt kuitenkin on mielestäni tosiaan kaikkialla aika panostaa yhtenäisen, järjestäytyneen anarkistiliikkeen organisoimiseen.