Suomentajan johdanto:

Kun Kazakstanin kansannousu vuonna 2022 alkoi, Suomessa se oli suhteellisen pieni uutinen. Kazakstan on harvoin suomalaisen median ja yleisön tutkassa, mutta esimerkiksi Venäjällä Kazakstanin tapahtumat olivat pitkään etusivun uutinen. Siellä kansannousu nähtiin orastavana “värivallankumouksena” – vallankumouksena, jonka kaltaisissa Ukrainan ja Georgian Kremlille uskolliset hallitukset aikanaan kaadettiin. Värivallankumoukset ovat yksi pahimmista uhkakuvista entisen Neuvostoliiton alueen diktaattoreille, ja Kazakstanin kansannousu nähtiinkin uhkana koko “venäläiselle maailmalle” – mutta vain harvat lännessä seurasivat tapahtumia. 

Entisistä Neuvostoliiton maista Kazakstan on merkittävimpiä talouksia. Se on valtava öljyn- ja kaasuntuottajamaa sekä tärkeä linkki Venäjän taloudelle muuhun maailmaan. Ei ole sattumaa, että Suomenkin käymä kauppa Kazakstanin kanssa on kasvanut räjähdysmäisesti Ukrainan sodan sytyttyä. Kazakstanissa asuvien kamppailu paremman elämän puolesta on arvokasta itsessään, mutta Kazakstanin kohtalolla on myös sen rajojen ulkopuolelle ulottuva paljon merkittävämpi rooli kuin muu maailma tuntuu huomaavan. Jälkikäteen mielenkiintoinen havainto onkin se, että siinä missä me emme tienneet mitä tulisi tapahtumaan vain kuukautta myöhemmin Ukrainassa, Kremlissä tämä tiedettiin. Kazakstan ei saanut kaatua, se oli ja on vieläkin olennainen osa Venäjän imperiumin toimintaa.
Nyt, yli kolme vuotta myöhemmin, kansannousu saattaa tuntua lähes pelkältä anekdootilta Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alettua Ukrainassa. Koemme Kazkastanin tapahtumien, kuten myös Valko-Venäjän vuoden 2020 kansannousun, tuntemisen olevan tärkeitä palasia venäläisen imperialismin logiikan ja toimintatapojen ymmärtämisessä. Kazakstan on vain yksi esimerkki siitä, mistä puhumme, kun sanomme että Venäjän nykyisen hallintojärjestelmän sekä Putinin vaikutuspiirissä ei voi olla vapautta.

Julkaisemme käännöksiä venäläisten ja kazakstanilaisten anarkistien analyyseistä sekä kertomuksia siitä miten kansannousu alkoi, eteni ja päättyi. Osa tekstien analyyseistä saattoi vanhentua jo viikoissa tai vähintään täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan muutettua kaiken, mutta koemme niillä olevan silti arvonsa Venäjän toimintaa analysoitaessa. Tärkeää on myös tuoda esille, että monet teksteissä esitetyistä analyyseistä ovat keskenään ristiriitaisia – eli näkemyksiä kansannousun merkityksestä on erilaisia. Osa teksteistä on kirjoitettu tilanteessa, jossa kansannousun lopputulema oli vielä epäselvä. Osa niistä heijastelee toiveikkuutta parhaimmista, osa pelkoa pahimmista mahdollisista seurauksista. Paras tai pahin ei tapahtunut, vaikka kansannousu murskattiin. Kaikki oli ohi kymmenessä päivässä. Kazakstanin presidentti Tokajev pitää yhä vallan kahvasta tiukasti kiinni. Vallankumous kukistettiin Kazakstanin hallituksen liittolaisten, Venäjän ja Valko-Venäjän kaltaisten valtioiden sotilaallisella tuella. Vallassa on yhä myös alueelle valitettavan tyypillinen diktatuuri, jonka erityispiirteet ovat Putinin Venäjälle myös tyypillisiä: äskettäin Kazakstan hyväksyi venäläisen esimerkin inspiroiman “homopropagandan” vastaisen lain.

Kaikkiaan kazakstanilaisten kokemukset ovat tärkeitä oppitunteja vallankumouksille internetin ja kansainvälisen pääoman ajassa. Käännämme tekstit myös muistaaksemme niitä satoja, jotka Kazakstanin poliisi ja armeija ampuivat kaduille tammikuussa 2022. Heidän lisäkseen monet istuvat edelleen vankilassa ja vielä tämänkin vuoden puolella on langetettu yli kymmenen vuoden mittaisia vankeusrangaistuksia kansannousuun osallistuneille.

Tekstit on aikaisemmin julkaistu kahdessa osassa tammikuussa 2022 Crimethincin sivuilla (täällä ja täällä). Aivan kaikkia tekstejä näistä kahdesta kokonaisuudesta emme käännökseen ole sisällyttäneet esimerkiksi päällekkäisen sisällön myötä. Julkaisemme tekstit myöskin kahdessa osassa: ensimmäinen osa, Kansannousu sisältää kansannousun itsensä aikana kirjoitettuja tekstejä. Kansannousun jälkeen analyysiä sen välittömän päättymisen jälkeen.

Käytetyt kuvat ovat Crimethinciltä ja tekijät on mainittu silloin kun Crimethinc itse on ne maininnut. Olemme käyttäneet käännöksessä vaihdellen kazakin ja venäjänkielistä nimistöä: Kazakstan on kaksikielinen maa. Olemme suosineet kazakin kieltä ellei nimestä (esim. presidentti Tokajev) ole suomenkieliseen mediaan vakiintunut venäjänkielinen muoto.

Kansannousu

Kazakstanissa on puhjennut täysimittainen kansannousu vastauksena nousseisiin elinkustannuksiin ja autoritäärisen hallituksen väkivaltaisuuksiin. Mielenosoittajat ovat vallaneet hallintorakennuksia monissa osissa maata, etenkin maan isoimmassa kaupungissa Almatyssa, jossa mielenosoittajat valtasivat väliaikaisesti lentokentän ja sytyttivät kaupungintalon tuleen. Julkaisuhetkellä (suom. huom. 6.1.2022) poliisi on ottanut haltuunsa Almatyn keskustan tappaen lukuisia ihmisiä. He ovat saaneet tukea Venäjän ja Valko-Venäjän joukoilta. Näiden sortotoimien keskellä velvollisuutemme on avata sitä, miksi ihmiset Kazakstanissa nousivat kapinaan. Tässä reportaasissa haastattelemamme Kazakstanista pois muuttanut henkilö perehdyttää meidät siihen, mikä ajoi ihmiset Kazakstanissa kapinaan – ja minkälaisia implikaatioita kansannousulla on koko alueelle.

“Mitä Kazakstanissa tapahtuu nyt ei ole koskaan ennen tapahtunut.”

“Läpi yön räjähteli ja poliisi kohdisti väkivaltaa ihmisiin. Poliisiautoja ja ihan vaan sattumanvaraisia autoja poltettiin. Nyt ihmiset marssivat pääkaduilla ja jotain on meneillään Akimatin (parlamenttirakennuksen) lähellä.”

Viimeisen näistä viesteistä saimme toveriltamme Kazakstanista, anarka-feministiltä Almatystä, hieman ennen neljää iltapäivällä tammikuun viidentenä, ennen kuin menetimme yhteyden häneen.

Kazakstanin kansannousu tulee ymmärtää globaalissa kontekstissa. Se ei ole vain reaktio autoritääriseen hallintoon. Kazakstanin mielenosoittajat ovat vastanneet samaan elinkustannusten nousuun, jota vastaan on osoitettu mieltä eri puolilla maailmaa jo vuosia. Kazakstan ei ole ensimmäinen paikka, jossa polttoaineen hinta on johtanut protestiaaltoon – täsmälleen sama asia tapahtui Ranskassa, Ecuadorissa ja ympäri maailmaa mitä erilaisimpien hallitusten ja hallintomuotojen alaisuudessa.

Tässä kansannousussa ei ole merkittävää se että se olisi ennenkuulumaton, vaan se että ihmiset kohtaavat nimenomaan samat haasteet jotka me kohtaamme, missä tahansa elämmekään.
Merkittävää on myös se, että Venäjä on ryhtynyt välittömästi toimiin kansannousun kukistamiseksi. Kollektiivinen turvallisuusjärjestö ODKB – Venäjän, Armenian, Valko-Venäjän, Kazakstanin, Kirgisian ja Tadžikistanin muodostama sotilasliitto, jossa Venäjällä on johtava rooli – on sitoutunut lähettämään joukkoja Kazakstaniin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun ODKB on lähettänyt joukkoja jäsenvaltionsa tueksi. Se kieltäytyi vuonna 2021 auttamasta Armeniaa Azerbaidžania vastaan. Onkin kuvaavaa, että sota Armenian ja Azerbaidžanin välillä ei ollut riittävä syy ODKB:n interventioon, mutta voimakas protestiliike on. Kuten muissakin imperiumiprojekteissa, pääasiallinen uhka Venäjän vaikutuspiirille eli niin kutsutulle venäläiselle maailmalle ei ole sota vaan vallankumous. Venäjä on hyötynyt merkittävästi Syyrian sisällissodasta ja Turkin hyökkäyksestä Rojavaan, pelaten Syyriaa ja Turkkia toisiaan vastaan saadakseen jalkansa oven väliin alueen valtapelissä. Yksi tavoista, joilla Vladimir Putin on pitäytynyt vallassa, on venäläisten patrioottien kiihottaminen tukemaan häntä Tsetsenian ja Ukrainan sodissa. Sota – pysyvä sota – on erottamaton osa Venäjän imperiumiprojektia, aivan kuten sota on palvellut Yhdysvaltain imperiumiprojektia Irakissa ja Afganistanissa. Sodankäynti pitää valtion terveenä, kuten Randolph Bourne asian on ilmaissut.

Kansannousut puolestaan täytyy nujertaa keinolla millä hyvänsä. Jos “venäläisen maailman” kleptokratian ja uusliberalismin ikeen alla kärsivät miljoonat ihmiset havaitsisivat kansannousun olevan mahdollinen jossain näistä maista, seuraisivat ihmiset muissa maissa perässä. Tarkasteltaessa protestiaaltoja Valko-Venäjällä 2020 ja Venäjällä 2021, on havaittavissa, että monet ovat taipuvaisia tekemään näin jopa ilman toivoa näköpiirissä. Kapitalistissa demokratioissa, kuten Yhdysvalloissa, joissa vaalit voivat vaihtaa päikseen yhden omaneduntavottelijoiden jengin toiseen, valinnan illuusio onnistuu harhauttamaan ihmisiä olemaan ryhtymättä toimiin todellisen muutoksen aikaansaamiseksi. Venäjän, Valko-Venäjän ja Kazakstanin kaltaisissa autoritäärisissä maissa tätä illuusiota ei ole olemassa. Hallitsevaa järjestystä ylläpidetään yksinomaan epätoivon ruokkimisen ja raa’an voiman avulla. Näissä olosuhteissa kaikki ymmärtävät, että vain vallankumous on tie eteenpäin. Kaikkien näiden kolmen valtion johtajien valta kumpuaa vallankumousten aallosta, joka alkoi 1989 ja kaatoi silloisen itäblokin. Tuskin voimme syyttää heidän valtansa alaisena eläviä siitä, että he ajattelevat vain vallankumouksen voivan muuttaa heidän elämänsä. 

Vallankumous – mutta minkä vuoksi? Emme voi jakaa niiden liberaalien optimismia, jotka kuvittelevat että yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaaminen Kazakstanissa on niin yksinkertaista, että itsevaltiaat ajetaan pois vallasta ja sen jälkeen järjestetään vaalit. Ilman läpikotaisia taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, mitkä tahansa pelkästään poliittiset muutokset jättäisivät suurimman osan ihmisistä saman uusliberalististen kapitalismin armoille, joka jo nyt kurjistaa heidän elämiään.

Joka tapauksessa, Putin ei luovuta helposti. Todellinen yhteiskunnallinen muutos – niin “venäläisessä maailmassa” kuin lännessäkin – tulee vaatimaan pitkittynyttä kamppailua. Hallituksen kaataminen on välttämätöntä muttei riittävää. Suojellaksemme itseämme, tavallisten ihmisten on kehitettävä kollektiivista valtaa horisontaalisella ja hajautetulla pohjalla. Tämä ei ole päivän tai vuoden työ vaan kokonaisen sukupolven.

Tähän prosessiin annettavana anarkisteilla on ehdotus siitä, että samat rakenteet ja käytännöt joita kehitämme taistelussa sortajiamme vastaan, palvelevat meitä myös paremman maailman kehittämisessä itsessään. Anarkisteilla on jo ollut merkittävä rooli Valko-Venäjän kansannousussa, heidän osoittaessaan horisontaalisten verkostojen ja suoran toiminnan merkityksen. Liberalismin haave tehdä koko maailmasta Yhdysvaltain ja läntisen Euroopan kuva puolestaan on osoittanut onttoutensa. Monet pyrkimykset tämän unelman toteuttamiseksi ovat epäonnistuneet – Egyptissä, Sudanissa ja muualla – ja tästä syytettyjen penkillä ovat Yhdysvallat ja läntinen Eurooppa itse. Anarkismin unelma on kokeilematta.

Vastauksena tapahtumiin Kazakstanissa, jotkut niin kutsutuista “anti-imperialisteista” ovat jälleen kerran papukaijan lailla toistelleet Venäjän valtionmedian ikiaikaisia fraaseja siitä, miten vastustus ketä tahansa Putinin Venäjän liittolaista vastaan on seurausta länsimaiden interventiosta. Tämä on erityisen räikeää, kun valtiot Venäjän vaikutuspiirissä ovat laajalti hylänneet kaikenlaiset kulissitkin sosialismista, luovuttaen itsensä juuri sellaiselle uusliberaalille politiikalle, joka synnytti kapinan kipinän Kazakstanissa. Globalisoituneessa kapitalistisessa taloudessa, jossa me kaikki olemme alistettuja samalle voitontavoittelulle ja prekaariudelle, meidän ei tulisi antaa kilpailevien maailmanmahtien ajaa meitä toisiamme vastaan. Meidän tulisi nähdä tämän huijauksen läpi. Tehkäämme asiastamme yhteinen halki mannerten, vaihtaen taktiikoita, inspiraatiota ja solidaarisuutta uudenlaisen elämän kehittämiseksi. Kazakstanin tavallinen kansa, joka nousi tällä viikolla kapinaan, näytti meille kuinka pitkälle voimme mennä – ja kuinka paljon pidemmälle meidän on yhdessä mentävä.

Kansannousun taustat

Kun internet-yhteyksien katkeaminen teki mahdottomaksi haastatella kansannousuun osallistujia, järjestimme seuraavan haastattelun ulkomailla asuvan kazakstanilaisen anarkistin kanssa.

Kontekstin vuoksi, mitä anarkistisia, feministisiä ja ekologisia projekteja tai liikkeitä Kazakstanissa on ollut 2000-luvulla?

Heti alussa oli vastarintaa ensimmäistä presidenttiä, entistä kommunistijohtajaa Nursultan Nazarbajevia vastaan, joka päätyi Neuvostoliiton jälkeisen Kazakstanin johtoon. 1990-luvun alusta hänen hallinnostaan tuli koko ajan autoritäärisempi. Nazarbajev erotti poliittisesti moniäänisemmän parlamentin kahdesti vuonna 1993, pidensi ensimmäistä kautaan presidenttinä ja muokkasi hallintomallia saadakseen vahvempia toimeenpanevia valtuuksia epäreiluiksi todetuissa kansanäänestyksissä 1995. Nazarbajev ansaitsi toimillaan lukuisia vihollisia poliittisesta eliitistä itsestäänkin, alkaen kommunisteista ja sosiaalidemokraateista aina sentristeihin, liberaaleihin ja nationalisteihin, jotka tekivät yhteistyötä vaatiakseen demokraattisempaa perustuslakia, jossa presidentin valtaoikeuksia rajoitettaisiin ja monipuoluejärjestelmää vahvistettaisiin.

Mitä tulee ruohonjuuritason liikkeisiin, anarkistit olivat lähinnä maanalainen liike. Tuolloin oli myös poikkeuksellisen äänekäs sosialistiliike, jonka johtaja Ainur Kurmanov päätyi lopulta lähtemään Kazakstanista. Myös nationalisteja ja radikaali-islamisteja toimi tuolloin, mutta he eivät olleet kovin merkittäviä toimijoita ja myöskin toimivat laajalti maan alla.

Mitä tulee ympäristöliikkeisiin, jos ne saivat minkäänlaista julkista huomiota mediassa, se tuli lähinnä yhdistyspuolelta. Kazakstanissa on tällä hetkellä vain kuusi rekisteröityä poliittista puoluetta ja vain niillä on laillinen oikeus osallistua vaaleihin. Muut jotka ovat yrittäneet muodostaa poliittisia puolueita ovat epäonnistuneet, kun hallitus on järjestelmällisesti hylännyt heidän yrityksensä rekisteröityä. Kun viranomaiset kuitenkin päättävät pönkittää pluralismin kulisseja kansalle, he yleensä tekevät sen itselleen uskollisten yhdistysten kautta, etenkin presidentinvaalien aikana.

Onko Kazakstanissa oppositiopuolueita?

Mitä oppositiopuoleisiin tulee, Kazakstanissa ei käytännössä ole laillisia sellaisia. Aikaisemmin oli itsenäisesti toimivia poliittisia puolueita, 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, mutta niiden toiminta lopetettiin hallituksen toimesta tai ne kiellettiin, kuten kävi myös itsenäiselle lehdistölle ja medialle. Tänäkin päivänä on heitä, jotka väittävät edustavansa oppositiota, mutta he asuvat ulkomailla esimerkiksi Ukrainassa. Heillä ei ole todellisia yhteyksiä kaduille.

Heidän välillään on myös eräänlainen kilpailu. Olen kuullut kaikkien heidän syyttävän toisiaan yhteistyöstä hallituksen tai tiedustelupalvelun kanssa. Kontrolloidun opposition tyypillinen piire Kazakstanissa on, että niin kutsutut oppositioksi julistautuneet tahot houkuttelevat tyytymättömiä kansalaisia tekemään asioita, joista ei oikeasti ole minkäänlaista uhkaa hallitukselle, mutta jotka luovat illuusion muutoksen aikaansaamisesta. Ihmisiä kehotetaan rauhanomaiseen dialogiin paikallisten viranomaisten kanssa tai osallistumaan vaaleihin pilaamalla äänensä “protestiksi” – taktiikoita, jotka luovat illuusion hallitusta vastaan taistelemisesta, vaikka ne tosiasiallisesti ovat ajan haaskaamista. Viime vuosina tällaisia opposition edustajia on itse asiassa alkanut ilmestymään myös maan rajojen sisäpuolelle. Kuin tyhjästä ilmestyi aktivisteja, jotka pistivät pystyyn poliittisia liikkeitä ja järjestivät mielenosoituksia ilman että he kohtasivat minkäänlaisia sortotoimia, samalla kun tavalliset ihmiset ilman mitään yhteyksiä pidätettiin välittömästi, jos he yrittivät osoittaa mieltään.

Yksi epätavallinen oppositioryhmä – en osaa sanoa onko se osa kontrolloitua oppositiota – on Kazakstanin demokraattinen vaihtoehto. Sitä johtaa Ranskassa asuva entinen bisnesmies ja poliitikko Muhtar Abljazov. Jos teette hakuja hänen nimellään, löydätte artikkeleita väitetystä rahanpesusta. Hän oli ministeri hallituksessa 1990-luvulla, kunnes hänen välinsä menivät poikki presidentti Nazarbajeville uskollisen hallituksen kanssa. Hän joutui vankilaan, mutta hänet lopulta vapautettiin. Hän päätyi pakenemaan Kazakstanista ja eli maanpaossa, kuten muutkin Nazarbajeville epälojaalit virkahenkilöt. Siitä asti hänellä on poliittisen opposition johtajista ollut eniten tukea sosiaalisessa mediassa. Useimmat jotka ovat olleet tekemisissä hänen liikkeensä kanssa ovat kohdanneet sortotoimia ja heitä on pidätetty. Tätä on tapahtunut siitä asti, kun hän uudelleenperusti liikkeensä 2017 useissa sosiaalisen median alustoissa. Jokainen mielenilmaus, jonka hän on järjestänyt ulkomailta käsin, on nujerrettu poliisin ylläpitäessä massiivista läsnäoloa kaduilla. Joissain tapauksissa internetiä on jopa osittain rajoitettu koko maan alueella.

Joka tapauksessa, mitä Kazakstanissa on nyt meneillään, on täysin odottamatonta.

Minkälaiset jänniteet Kazakstanissa edelsivät näitä tapahtumia? Millaisia ovat Kazakstanin jakolinjat yhteiskuntana?

Mikä todella sytytti massalevottomuuden kipinän, alkoi Jañaözenin kylässä. Kylässä on tuottoisaa öljyteollisuutta, vaikka sen asukkaat ovat maan köyhimpien joukossa. Kylä on tunnettu joulukuun 2011 verisistä tapahtumista, kun työläiset siellä menivät lakkoon ja viranomaiset käskivät poliisin ampumaan mielenosoittajia. Vaikka tragedia päättyi hiljaisuudessa, se jäi monien kazakstanilaisten mieleen, etenkin kylän asukkaiden. Siitä asti kylässä on ollut useita pienempiä öljyteollisuuden lakkoja, joskin ne olivat rauhanomaisia eivätkä päättyneet verenvuodatukseen. Vuodesta 2019 lähtien lakoista ja mielenilmauksista on tullut yleisempiä. Taloudellisten tekijöiden myötä, kun öljyn hinta on laskenut maailmanlaajuisesti vaikuttaen Kazakstanin talouteen, ihmisistä on samanaikaisesti tullut aktiivisempia poliittisesti. Kun Kazakstanin valuutasta tengestä tuli heikompi, ihmisillä on ollut yhä vähemmän varaa elämiseen.

Kazakstanissa on myös muita vakavia ongelmia: kylissä ei ole puhdasta vettä, siellä on ympäristöongelmia, ihmiset elävät velassa, julkisiin instituutioihin ei luoteta ja korruptio sekä nepotismi ovat juurtuneet järjestelmään, joka vaientaa helposti kaikki vastalauseet. Suurin osa ihmisistä on tottunut näihin elinolosuhteisiin samalla kun talous on valjastettu palvelemaan hallitukselle läheisten miljardöörioligarkkien etuja. 2000-luvun alussa kazakstanilaiset näkivät toivon pilkahduksen, kun talous kasvoi kaasuvarantojen myötä ja tämä nosti monien elintasoa. Mutta kaikki muuttui vuonna 2014, kun öljyn hinta laski kaikkialla maailmassa ja sota Ukrainassa johti sanktioihin Venäjää vastaan, mikä vaikutti myös Kazakstaniin, koska se on riippuvainen Venäjästä.

Vuosien 2014 ja 2016 välillä oli jotain pieniä mielenilmauksia, jotka nujerrettiin helposti. Vuosien 2018 ja 2019 välillä ne kasvoivat, osittain edellämainitun oppositiobisnesmiehen Muhtar Abljazovin ansiosta, kuka sai tapahtumille nostetta sosiaalisen median avulla. Poliittisia mielenilmauksia ja aktivismia organisoitiin Kazakstanin demokraattisen vaihtoehdon lipun alla. Tämä johti kyllä pitkäaikaisen presidentin Nazarbajevin eroon lähes kolmen vuosikymmenen hallinnan jälkeen, mutta Nazarbajevin seuraajaksi nousi hänen pitkäaikainen ja luotettu liittolaisensa, tämänhetkinen presidentti Kasym-Žomart Tokajev. Tokajev ei juurikaan nauttinut kazakstanilaisten luottamusta. Hänet nähtiin Nazarbajevin poliittisena sätkynukkena, sillä hän otti hädin tuskin mitään askeleita kohti laajalti vaadittuja uudistuksia, eikä millään tavalla käyttänyt valtuuksiaan yleisesti vihattuja viranomaisia vastaan.

Kazakstanin poliittinen järjestelmä ja presidentti Nazarbajevin johtajuus ovat määrittäneet Kazakstania sen koko itsenäisyyden historian ajan. Mainitsin aikaisemmin miten Nazarbajevista tuli autoritäärinen johtaja keinoin, jotka saivat opposition vastustamaan häntä. Nazarbajevin alaisuudessa Kazakstanin hallitus ei ole koskaan sallinut minkään todellisen opposition haastaa häntä presidentin- tai parlamenttivaaleissa. Loput poliitikoista ja laillisista puolueista, jotka ovat olleet ehdolla vaaleissa, ovat vain joukko ihmisiä joilla on kyllä eri kasvot, mutta joilla kaikilla on samat hallitusta tukevat kannat. Kaiken tämän on tarkoitus saada Kazakstan näyttämään “demokraattiselta” valtiolta, jossa yksi päällikkö ja hänen puolueensa vain sattuvat voittamaan kaikki vaalit epäuskottavalla ja jopa surrealistisella enemmistöllä äänistä – huolimatta todistetusta vaalivilpistä. Tilanne on hyvin samankaltainen kuin Venäjällä, Valko-Venäjällä ja muissa entisen Neuvostoliiton diktatuurimaisissa. Ajan kuluessa asiat muuttuivat vain pahemmiksi kun Nazarbajevin ympärille rakennettiin henkilökultti. Hallitus käytti miljoonia valtion budjetista pystyttääkseen patsaita ja nimetäkseen katuja, puistoja, aukiota, lentokenttiä, yliopistoja ja koko pääkaupungin Astanan hänen mukaansa. Kaikki tämä vain lisäsi ihmisten tyytymättömyyttä saaden Nazarbajevin näyttämään narsistilta.

Tilanne paheni Kazakstanissa vuoden 2020 jälkeen kun COVID-19-pandemia iski. Ihmiset menettivät työpaikkansa, monilla ei ollut enää mitään keinoa maksaa perustarpeista eivätkä he saaneet hallitukselta juuri mitään tukea. Samalla koronarajoitukset tekivät ihmisistä yhä tyytymättömämpiä ja epäluottamus hallitusta kohtaan kasvoi. Lisäksi tavaroiden ja etenkin ruoan hinta nousi. Näin tapahtui kaikkialla maailmassa, mutta Kazakstanissa sillä oli huomattava merkitys.

Palataksemme Jañaözenin kylään – jolla on verinen historia – nestekaasun hinta räjähti käsiin juuri siellä, missä polttoainetta tuotetaan. [suom. huom. Kazakstanissa on yleistä ajaa nestekaasulla kulkevilla henkilöautoilla sen edullisen hinnan vuoksi.] Nestekaasun hinta on noussut tasaisesti viimeisen kymmenen vuoden ajan, mutta hallituksen lopetettua hintatason sääntelyn jättäen hinnan määräytymisen markkinoiden armoille, nousi hinta entisestään. Tästä aiheesta oli ollut jo pieniä mielenilmaisuja, mutta tammikuun 1. päivänä 2022 ajoneuvoihin käytetyn nestekaasun hinta odottamatta tuplaantui. Tämä raivostutti ihmiset. He protestoivat pääaukiolla valtavin joukoin. Poliisi vaikutti epävarmalta mielenilmauksen hajottamisen suhteen. Maakunnan kylissä asuvat ihmiset liittyivät mielenilmaukseen ja alkoivat sulkemaan teitä protestiksi. Muutamaa päivää myöhemmin protesteista tuli maanlaajuisia.

Nestekaasun hinnasta alkanut protesti kasvoi pitkälti aikaisemmin mainittujen ongelmien takia. Kaikki ne syyt motivoivat ihmisiä menemään lakkoon ja lähtemään kaduille.

Voitko kuvailla kamppailun eri puolilla olevien tahojen päämääriä? Onko mielenilmauksen sisällä tunnistettavissa olevia ryhmittymiä tai virtauksia?

Aluksi hallitus jätti kaasun hintaongelman huomiotta yrittäen saada ihmiset tottumaan siihen ja jopa syyttivät kuluttajia korkeasta kysynnästä. Lopulta he alensivat hintoja, mutta tämä ei pysäyttänyt protesteja. Sen jälkeen valtio periaatteessa kielsi osallisuutensa kaasun hinnan nousuun. Mutta kun mielenilmaukset muuttuivat entistä intensiivisemmiksi, hallitus alkoi tehdä enemmän myönnytyksiä rauhoittaakseen ihmisiä. He esimerkiksi lupasivat ottaa käyttöön joitain politiikkaohjelmia, joilla tukea ihmisiä taloudellisesti, jätettyään heidät ensin huomiotta vuosiksi.

Mutta protestit eivät vieläkään [kirjoitushetkellä tammikuussa 6.1.2022, suom. huom.] ole päättyneet. Vain harvat luottavat hallitukseen saati sitten tukevat sitä. Mieltään osoittavat ihmiset yksinkertaisesti haluavat paremman elämän, sellaisen jonka he kuvittelevat ihmisillä olevan kehittyneissä eurooppalaisissa maissa. Toki eri ryhmillä on eri vaatimuksia. Jotkut vaativat koko hallituksen eroa, jotkut haluavat uuden demokraattisen hallinnon parlamentaarisella järjestelmällä ilman vahvaa presidenttiä, ja jotkut haluavat enemmän työpaikkoja, teollisuutta ja elinoloja. Väkevintä mellakointia ja ryöstelyä on nähty neuvostoaikojen entisessä pääkaupungissa Almatyssä, joka on Kazakstanin finanssipääkaupunki ja myös isoin kaupunki. Ihmiset ryöstelevät kauppoja ja sytyttävät tulipaloja. He polttivat Almatyn kaupungintalon keskusaukiolla kuten myös poliisin päämajan.

Mielestäni hallitus on osasyyllinen tilanteeseen, koska se ei ole suostunut vaatimukseen erota rauhanomaisesti ja antaa oppositiovetoisen väliaikaisen hallituksen muodostaa uutta demokraattista poliittista järejstelmää. Kazakstanin nykyinen presidentti, entisen ja ensimmäisen presidentin Nazarbajevin läheinen liittolainen, on heittänyt bensaa liekkeihin kieltäytymällä vallasta luopumisesta. Mitä pidempään hän on vallassa, sitä enemmän väkivaltaa tullaan näkemään, sillä hallitus ja mielenosoittajat eivät kummatkaan voi tehdä kompromisseja. Niin pitkään kuin tilanne jatkuu tällaisena, ihmisiin väkivaltaa kohdistaneet tahot pääsevät kuin koira veräjästä. Almatyssa lait eivät ole voimassa: sen jälkeen kun pormestarin toimisto poltettiin ja pormestari hävisi julkisuudesta, ei kukaan tunnu olevan varma siitä kenellä valta kaupungissa nyt on. Koko kaupunki on barrikoitu aseistettujen mielenosoittajien kulkiessa kaduilla. Kaupunkiin on teoriassa määrätty ulkonaliikkumiskielto, mutta poliisivoimien käytännössä puuttuessa tai heidän liittyttyään mukaan mielenilmauksiin, kaupunki muistuttaa kuulemani perusteella enemmänkin kommuunia (Pariisin kommuunin hengessä.) Tällä hetkellä, ottaen huomioon miten asiat etenevät, en kutsuisi ihmisiä mielenosoittajiksi vaan vallankumouksellisiksi, varsinkin nähdessäni että siviilit ovat aseistautuneita.

Vastauksena tähän Nur-Sultanissa (tai Astanassa) (suom. huom. pääkaupunki Astana on uudelleennimetty Nursultan Nazarbajevin mukaan) istuva hallitus on lähettänyt useita “terrorisminvastaisia” joukkoja ottamaan Almatyn haltuunsa, muuttaen yleensä rauhallisen kaupungin painajaismaiseksi sotatantereeksi.

Millainen on ollut kuluneen viikon aikajana?

Mielenilmaus alkoi Jañaözenin öljyteollisuuskylässä tammikuun toinen päivä. Seuraavaan aamuun mennessä muut läntisen Kazakstanin kylät ja kaupungit olivat liittyneet mielenilmauksiin solidaarisuudesta.

Isoimmat mielenilmaukset nähtiin yöllä kun levottomuudet levisivät muihin kaupunkeihin, kuten Almatyyn. Myöhään yöllä tammikuun 4. päivänä Almatyssä marssittiin pääaukiolle kaupungintalon eteen. Valtavat määrät poliiseja oli asemissa. Seurasi yhteenotto, jossa mielenosoittajat saivat niskaotteen.

Mielenosoitus hajotettiin varhain aamulla tammikuun 5. päivänä, mutta mielenosoittajat järjestäytyivät uudelleen aamu yhdeksän tienoilla sumuisena aamuna. Jotkut poliiseista vaihtoivat puolta ja liittyivät mielenilmaukseen, kuten näemme videoista sosiaalisessa mediassa. Lopulta mielenosoittajat marssivat takaisin aukiolle aamu kymmenen tienoilla ja onnistuivat valtaamaan kaupungintalon, sytyttäen sen tuleen. Hallituksen turvallisuusviranomaiset pakenivat Almatystä, jättäen kaupungin mielenosoittajien hallintaan.

Siitä asti presidentti Tokajev on lähettänyt joukkoja Almatyyn yrittäen saada kaupungin haltuunsa “terrorisminvastaisissa” operaatioissa. En tiedä miten se meni minuutti minuuutilta, mutta olen nähnyt sosiaalisessa mediassa että yöllä tammikuun viidentenä tai varhain aamulla tammikuun kuudentena tilanne Almatyssä alkoi muuttua kaoottiseksi, kun ihmiset aloittivat ryöstelyn ja murtautumisen asevarastoihin. Ammuskelusta raportoitiin. Kuulin myös varmistamattomia huhuja siitä, että jotkut mielenosoittajat olisivat ottaneet paikallishallinnon rakennuksia haltuunsa muissakin kaupungeissa, mutta tietääkseni asiat eivät olleet niin kaoottisia kuin Almatyssä.

Pääkaupungissa Nur-Sultanissa on rauhallista, mutta ihmiset ovat nähneet valtavia määriä mellakkapoliiseja presidentin palatsin ulkopuolella. Koko palatsi on käytännössä linnake.

Lyhyesti sanottuna Kazakstan on nyt kuin Nälkäpeli. Jos olet nähnyt Nälkäpelin tai tiedät sen perusajatuksen, tiedät mistä puhun. Mielenosoittajat yrittävät ottaa haltuunsa eri kaupunkeja yksi kerrallaan kaataakseen hallituksen. Hallitseva presidentti Tokajev ei suostu luopumaan vallasta. Jos se ei tapahdu, oletan että kaaos jatkuu kunnes hallitus kaatuu tai kansannousu murskataan brutaalisti, tai jotain vieläkin pahempaa tapahtuu.

Uskotko että protestien osanottajilla on mitään liittymäkohtia protestiliikkeisiin, joita on noussut Ranskassa, Ecuadorissa ja muualla maailmassa vastauksena polttoaineen hintaan? Mistä heidän taktiikkansa kumpuavat?

Uskon että monet heistä saavat vaikutteita mielenilmauksista, joita on nähty entisen Neuvostoliiton maissa, kuten Valko-Venäjällä ja Kirgisiassa. Vaikuttaa siltä, että Almatyssä asukkaat saivat vaikutteita naapurimaa Kirgisiasta, jossa ihmiset myös valtasivat hallintorakennuksia ja polttivat niitä, mutta Kirgisiassa hallitus kaadettiin nopeammin. Nähdäkseni näin tapahtui, koska Kirgisia on pienempi maa jossa on vain yksi merkittävä kaupunki. Kirgisiassa on koettu kolme vallankumousta tähän mennessä. Ottaen huomioon maan läheinen sijainti, kulttuurilliset siteet Kazakstaniin ja maissa puhuttujen kielten sukulaisuus, uskon, että Kirgisian esimerkillä on ollut olennainen rooli Kazakstanissa.

Mitä uskot seuraavaksi tapahtuvan?

Voin kuvitella muutamia erilaisia skenaarioita. Joko hallitus eroaa tai se kaadetaan, ja Kazakstan aloittaa matkansa demokratisoitumisen polulla. Tai sitten hallitus kukistaa kansannousun voimalla, saaden tässä apua muilta valtioilta. Pahin skenaario on pitkittynyt sisällissota hallituksen ja kapinoivien kazakstanilaisten välillä.

Kazakstanin presidentti Kasym-Žomart Tokajev on pyytänyt Kollektiivista turvallisuusjärjestöä (ODKB) lähettämään maahan “rauhanturvaajia”. Lyhyesti sanottuna, presidentti kutsuu ulkomaisia joukkoja Kazakstaniin kukistaakseen mielenilmaukset. Joko aseelliset mielenosoittajat jotenkin nujertavat nämä joukot ja hallitus kaatuu tai vallankumoukselliset luovuttavat ja heidät kukistetaan.

Kazakstanin edessä on synkkä tulevaisuus. Sota vapaudesta tai tappiosta, ja tappio tarkoittaisi yhä enenevissä määrin vapauden ja itsehallinnon menetystä.

Mitä Kazakstanin ulkopuolella olevat ihmiset voivat tehdä auttaakseen taisteluun osallistuvia?

Ainoa realistinen tapa ihmisille Kazakstanin ulkopuolella osoittaa tukensa on tuoda lisää huomiota tapahtumiin ja ehkä järjestää jonkinlaista apua.

Nursultan Nazarbajevin patsas kaadettiin.

———————

Näkökulma Venäjältä

Seuraavassa tekstissä venäläinen anarkisti reflektoi kansannousun vaikutuksia koko alueelle. Valkovenäläisten perspektiivistä voi lukea täältä.

Vuosikymmenien sorron, epäonnistumisten ja tappioiden jälkeen, miksi toivo nousee uudelleen ja uudelleen, kuten näemme Valko-Venäjällä, Venäjällä, Kirgisiassa ja nyt Kazakstanissa? Miksi ihmiset yhä kamppailevat, senkin jälkeen kun sukulaisemme, ystävämme ja naapurimme ovat kaatuneet poliisin tai armeijan ampumina? Miten voi olla, että me yhä saamme mahdollisuuksia kokea muutoksen ja jännityksen tuulia, jotka antavat meille maistiaisia siitä, mitä elämämme voisi olla? Osan vastauksista voi tunnistaa kazakstanilaisen muusikon, Adaptation-yhtyeessä soittavan, Ermen Antin lyriikoista:

“Riippumatta siitä paljonko he ampuvat, luodit eivät ole tarpeeksi.
Riippumatta siitä kuinka paljon he murskaantuvat, oikeutetun raivon
siemenet puskevat silti ylös.
Prometheus-lapset kantavat tulta ihmisille jäätävässä kylmyydessä.”

Tarkasteltaessa viime vuosikymmenien tapahtumia Kazakstanissa, Valko-Venäjällä, Venäjällä ja Kirgiassa, on syytä kysyä, mitä voitaisiin saavuttaa vapauden puolesta kamppailevien aloitteiden ja liikkeiden välisellä yhteistyöllä kansainvälisellä tasolla. Yhteydet voisivat mahdollistaa poliittisten ja kulttuuristen kokemusten vaihdon, mikä puolestaan vahvistaisi yhteistä tavoitetta, jonka ihmiset näissä maissa jakavat. Mutta vaikka taloudelliset ja poliittiset todellisuudet näissä maissa ovat kietoutuneet yhteen ja ovat toisistaan riippuvaisia, anarkistiset liikkeet eivät ole yhteydessä toisiinsa. 

Kazakstan voi olla esimerkki siitä, mitä huomenna voisi tapahtua Venäjällä, Valko-Venäjällä ja muissa tämän maailmankolkan maissa. Tänään ihmiset Venäjällä pelkäävät elämiensä puolesta kun he vain ajattelevatkaan ilmaisevansa tyytymättömyyttään jossain muodossa. Mutta huomenna Jañaözen ja Almaty voidaan nähdä Venäjän, Valko-Venäjän (taas!) ja muiden maiden kaupungeissa. Unohdetaan vakuuttelut siitä, että “se ei voi tapahtua täällä!”. Mitä voi ja mitä ei voi tapahtua, määrittyy ennen kaikkea sen mukaan, mistä voimme uneksia ja mitä voimme kaivata.

Silloin kun tilanteet kehittyvät niin kuin nyt Kazakstanissa, tulee näkyväksi kuinka tärkeää on olla yhteydessä muihin yhteiskunnassamme. Tulimme yllätetyiksi – emme usein edes ole ihmisten keskuudessa kaduilla kamppailemassa ja puolustamassa toisiamme rinta rinnan, tai tekemässä muuta tärkeää työtä kansannousun tukemiseksi. Ollaksemme valmiita ja yhtenäisiä meidän on kyettävä kohtaamaan ristiriidat yhteisöissämme ja laajemmin yhteiskunnassamme. Meidän on kyettävä viestimään ideoistamme ja tuomaan ehdotuksemme ihmisten tykö tällaisissa tilanteissa. Konfliktit, erimielisyydet ja eristys tukahduttavat tovereitamme, jotka muuten voisivat omistaa elämänsä kamppailulle. Kun kysyn itseltäni mitä tarvitaan siihen, että näemme toisemme kaduille ja ihmisten kodeissa, kävellen yhdessä, välittäen toisistamme ja taistellen yhdessä, kuvittelen meitä lähestymässä toisiamme kokonaan toisenlaisella tavalla. Sellaisella tavalla, joka mahdollistaa toisillemme kamppailun, kehittymisen ja selviytymisen.

Voimme kysyä itseltämme: mitä meidän on muutettava siinä miten lähestymme toisiamme ja muita ihmisiä, miten lähestymme taistelua ja liikkeitämme, jotta teemme niistä elämän ja inspiraation lähteen, joka voi tarjota ihmisille tapoja ajatella, taistella ja elää? Esimerkiksi, muistamme Kazakstanin feministiliikeen, joka oli yleisen huomion ja julkisen keskustelun keskipisteenä muutaman vuoden ajan 2010-luvulla. Liike julkaisi feminististä lehteä ja toi feminismiä esille Kazakstanissa tavalla, jota kukaan ei ollut heitä ennen tehnyt ja yhdistäen useita ryhmiä ja yhteisöjä perheväkivallan ja patriarkaatin kysymysten ympärille. Tämä on esimerkki siitä, miten voimme asemoida itsemme käsittelemään asioita, jotka yhdistävät meidät moniin muihin ihmisiin yhteiskunnassamme. Meillä entisessä Neuvostoliitossa on vaikuttava valikoima vastarinnan ja kansannousujen perinteitä joista ammentaa. Meidän täytyy tulla yhteen, jotta pääsemme tähän perinteeseen käsiksi.  

Solidaarisuutta ja voimaa kaikille jotka taistelevat Kazakstanissa ja kaikkialla entisessä Neuvostoliitossa. Kuten sanotaan, koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee. Kamppailu ei pääty vaikka he meitä vielä maahan polkisivatkin. Eikä Almatyn kaduilla kaatuneita tulla unohtamaan.