Anarkistit Ukrainassa #9

Julkaisemme uudelleen joukon haastatteluita, joissa anarkistit ja antiautoritaarit kertovat toiminnastaan Ukrainassa Venäjän täysmittaisen hyökkäyksen alettua. Haastattelut ovat vuosilta 2022 – 2025. Tässä jutussa harkovalaislähtöinen toveri kertoo anarkistisen toiminnan nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä Ukrainassa. Hän sivuaa myös sitä, mitä Suomessa voitaisiin Ukrainan kokemuksista oppia. Haastattelu tehtiin suullisesti ja toverin kerronta on pyritty tekstissä esittämään lähes sellaisenaan. Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Kapinatyöläinen -lehden numerossa 61 sekä Takussa 7.1.2025.

In English: About the organization of anarchists in Ukraine: point of view of a member of a local action collective

Kerron aluksi taustastani ja itsestäni. Olen Ksusha, anarkisti Ukrainasta. Asun tällä hetkellä Kiovassa ja olen mukana Solidarity Collectives -toiminnassa. Anarkismia liippaavat aatteet alkoivat kiinnostaa minua vuosien 2013 ja 2014 Maidanin aikaan Harkovassa, jossa olen syntynyt ja tuolloin asuin. Maidanin jälkeisenä aikana, kun Venäjä oli hyökännyt Luhanskiin ja Donetskiin ja noilta alueilta alkoi ensimmäinen pakolaisten aalto, anarkistit Harkovassa alkoivat pyörittää squattia, joka otti vastaan osan pakolaisista. Tarkoitus oli auttaa heitä pääsemään jaloilleen ja tarjota ensivaiheen majoitusta. Eräs ystäväni, joka oli anarkistisen kollektiivin jäsen, kutsui minut osallistumaan vallatun talon kunnostamiseen. Niinpä liityin mukaan anarkistiseen toimintaan. Siitä lähtien otin osaa anarkistisiin hankkeisiin, olin mukana tempauksissa ja esimerkiksi poliisivaltion vastaisissa mielenosoituksissa. Liityin myös ekoanarkistiseen ryhmään, joka toimi rakennushankkeita ja metsähakkuita vastaan, teki tempauksia turkistuotannon lakkauttamiseksi ja järjesti freemarketteja.

Niin kului kuutisen vuotta. Sitten muutin Kiovaan, ja anarkistinen toimintani hiipui, koska en löytänyt sopivaa kollektiivia. Kun täysimittainen sota alkoi vuonna 2022, minulla ei edelleenkään ollut aktiivisia yhteyksiä paikallisiin anarkisteihin. Vasta noin kuukauden kuluttua sain yhteyden tuttavaan, jonka kautta liityin anarkistien organisoimaan yhteenliittymään, jonka nimi vielä silloin oli Operation Solidarity. Se oli kansalaistoiminta-alusta, jonka tarkoitus oli tukea sotimaan lähteneitä tovereita. Tuettavat ihmiset olivat väljästi ottaen antiautoritaarista vasemmistoa ja kirjo oli varsin laaja. Tuimme sosialisteja, anarkisteja, punkkareita, hard core -alakulttuuriväkeä, antifasisteja, feministejä – kaikkia, joita yhdistivät jonkinlaiset edistykselliset vasemmistolaiset näkemykset. Siitä alkoi aktiivinen toimintani kollektiivissa. Operation Solidarity kuitenkin sittemmin hajaantui ja suurin osa aktiiveista uudelleenjärjestäytyi Solidarity Collectives -verkostoksi.

Kerron nyt hieman enemmän Solidarity Collectives -ryhmästä ja sen toiminnasta. Kollektiivit koostuvat pääosin anarkisteista. Toiminta jakautuu kolmeen pääsuuntaukseen. Sotilaallinen suuntaus keskittyy varusteapuun parhaillaan rintamalla oleville antiautoritaareille. Hankimme näille tovereille vaatteita, taktisen ensiavun välineitä, tekniikkaa, kuten radiopuhelimia ja pimeänäkölaitteita, sekä tabletteja, kannettavia tietokoneita, autoja, kalliitakin lennokkeja ja drooneja – siis kaikkea sitä, mikä sotilaille on nyt välttämätöntä, mutta mitä armeija ei pysty heille tarjoamaan. Armeijalla on edelleen suuria puutteita sotilaiden huollossa ja hyvin suuri osa tarvittavista perusvarusteista tulee vapaaehtoisten siviilien kautta. Sotimassa olevia ystäviään, sukulaisiaan, tuttaviaan ja kollegoitaan tukevat ihmiset ovat muodostaneet laajan keskinäisen avun verkon, jonka osa myös Solidarity Collectives on, mutta me tuemme nimenomaan antiautoritovereita. Tällä hetkellä tukemme piirissä on 80-100 henkilöä. Heidän joukossaan on anarkisteja, antifasisteja, punkkareita, ekoanarkisteja, feministejä, sqauttereita, LGBT+ -väkeä ja ammattiliittoaktiiveja. Näin siis tuettavia on kertynyt melko paljon.

Toinen Solidarity Collectivesin toimintasuuntaus on humanitaarinen apu. Tuemme siis ihmisiä, jotka kärsivät sodan suorista seurauksista: jotka ovat menettäneet kotinsa tai jotka eivät saa valtion taholta apua perustarpeisiinsa, kuten lääkkeisiin tai heille välttämättömiin teknisiin välineisiin. Osallistumme talojen korjausprojekteihin esimerkiksi Hersonin alueella, jossa tulva teki valtavaa tuhoa Venäjän joukkojen tuhottua Kahovkan padon. Avustamme sotatoimialueilla olevia kouluja muun muassa toimittamalla kannettavia tietokoneita opetuskäyttöön. Käymme kuukausittain rintaman läheisillä alueilla auttamassa asukkaita tavalla tai toisella.

Kolmas toimintasuuntaus on mediatyö. Mediaryhmämme tarkoitus on tuoda näkyväksi antiautoritaarien toimintaa sodassa. Marginalisoitumisen sijaan haluamme olla osa yhteiskuntaa, viestiä toiminnastamme yhteiskunnan suuntaan, olla yhteydessä tovereihin lännessä ja raportoida toiminnastamme.

Solidarity Collectives ei ole keskitetty yksikkö. Meille on aina ollut tärkeää, että toimimme verkostona. Työskentelemme monenlaisten ihmisten kanssa. Joillakin on poliittista potentiaalia, suunnitelmia organisaation perustamisesta tai projektin aloittamisesta, joillakin on parhaillaan meneillään poliittisia hankkeita. Toiset taas ovat olleet aiemmin aktiivisia, järjestäneet mielenosoituksia, avanneet sosiaalikeskuksia, mutta päättäneet tässä sotatilanteessa keskittyä vain omiin välittömiin tehtäviinsä. Meillä ei siis ole sellaista rajausta, että tukisimme vain poliittisesti aktiivisia tovereita, jotka ovat parhaillaan rakentamassa jotakin. Meille tärkeää on hajautettu toiminta ja poliittisten hankkeiden sekä terveen auttamisen halun tukeminen, mutta emme sulje ulos niitä, jotka eivät ole tällä hetkellä poliittisesti aktiivisia tai suunnittele tulevaisuutta. Siitä olemme saaneet kritiikkiäkin, mutta alkuperäinen prioriteettimme oli auttaa tovereita selviytymään tässä sodassa. Heidän tämänhetkiset aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan näkymänsä ovat toisarvoisia.

Solidarity Collectives pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnallisesti tekemällä yhteistyötä ammattiliittojen kanssa. Tällä on painoarvoa, koska ammattiliittotoiminta ei ole nykyään järin suosittua. Ukrainan uusliberalististen uudistusten myötä koko toiminta on vaarassa tukahtua, mutta me yritämme tukea jäljellä olevia hankkeita ja niiden osallistujia. Muunlaiseen varsinaiseen yhteiskunnallis-poliittiseen toimintaan meillä ei riitä resursseja. Kaiken toimintamme voi kuitenkin nähdä poliittisena. Kun tuemme ammattiliittoaktiiveja, he voivat vaikuttaa työläisten oikeuksiin ja laittaa kapuloita Ukrainassa nyt niin suosittujen uusliberalististen uudistusten rattaisiin. Mutta myös keskinäinen apu tovereille rintamalla ja paikallisyhteisöjen tukeminen on poliittista.

Pyrin nyt vastaamaan kysymykseesi anarkistien järjestäytymisestä Ukrainan armeijassa. Täysimittaisen hyökkäyksen alussa monet toverit havittelivat keskitettyä organisaatiota, joka yhdistäisi kaikki sotimassa olevat antiautoritaarit Ukrainassa yhteen ryhmään, joukkueeseen tai komppaniaan – miten suureksi se sitten kasvaisikaan. Tällaisesta haaveillaan edelleen ja jotkut tekevät edelleen aktiivisesti töitä haaveen toteuttamiseksi. Keskusteltuani useiden sotilastovereiden kanssa olen itse kuitenkin päätynyt sille kannalle, että paljon kestävämpää on, kun meillä on sata toveria levittäytyneenä tuhannen kilometrin rintamalinjalle. He ovat aloittaneet eri yksiköissä pieniä hankkeita, ja kylvävät antiautoritaaristen yhteistyötapojen siemeniä omissa sijainneissaan. Ensinnäkin, näin on paljon turvallisempaa. Jos yksi, vaikkapa 50 henkilön anarkistijoukkue lähettäisiin kuumimpaan taistelupisteeseen, on hyvin mahdollista, että koko joukkue tuhoutuisi. Tovereiden oma yksikkö olisi joka tapauksessa osa Ukrainan armeijaa, sillä riippumattomia yksiköitä ei voi olla tällaisessa sodassa, jossa puolustaudutaan täysimittaista hyökkäystä vastaan. Tämä ei ole sissisotaa. Tässä sodassa ei voi olla aseistettuna joukkona olematta Ukrainan armeijan kontrollissa.

En tietenkään ole periaatteessa antiautoritaarista yksikköä vastaan. Se kuulostaa upealta. Mutta kun se organisoitiin täysimittaisen hyökkäyksen ensimmäisinä kuukausina, suurin osa antiautoritaareista ja anarkisteista oli elänyt vain siviilielämää, eikä meillä ollut mitään kokemusta sotilasalalta. Antiautoritaarisen yksikön perustajista lähes kellään ei ollut mitään taustaa kanssakäymisessä Ukrainan armeijan kanssa tai sotilaallisten jaostojen ja sotatoimien organisoinnissa. Suhteita mihinkään rakenteisiin ei ollut. Kaiken kaikkiaan, meillä oli käsissämme huonot kortit. Sodan alkaessa emme olleet siihen valmiita. Antiautoritaarinen yksikkö voitiin perustaa erään tutun komentajan, Juri Samoilenkon, ansiosta. Hänellä oli yhteyksiä aluepuolustusjoukkoihin, Ukrainan asevoimien yksikköön, joka muodostettiin pääosin vapaaehtoisista siviileistä. Niiden yhteyteen Samoilenko onnistui organisoimaan eräänlaisen alayksikön. Ylemmän johdon suhtautumisen takia ryhmän jäi kuitenkin jumiin. Se ei pystynyt kehittymään sotataidoissa eikä osallistumaan taisteluihin, vaikka suurin osa olisi sitä halunnut. Siksi ihmiset alkoivat hajaantua eri yksikköihin.

Nyt kun täysimittaisen hyökkäyksen alkamisesta on kulunut kaksi ja puoli vuotta, meillä on nähdäkseni noin kolme lupaavaa projektia. En nyt kuvaile tarkemmin, missä ja miten niitä muodostetaan. Antiautoritaariset toverit ovat juurtuneet omiin yksikköihinsä. Heillä on ihmisiä armeijan eri tasoilla, yhteyksiä, ymmärrystä sotatoimista ja siitä, miten armeijan ihmisten kanssa työskennellään. On muodostunut käsitys siitä, millaisia asioita voidaan kehitellä ja mikä voi olla vaarallista. Kaiken kaikkiaan, on saavutettu ymmärryksen ja kokemuksen yhdistelmä. Projektit kehittyvät pikkuhiljaa, ja joihinkin tulee mukaan lisää antiautoritaareja, myös ulkomailta. Näissä hankkeissa ei ole sellaista mittakaavaa, jota antiautoritaarisen yksikön perustajat tavoittelivat, mutta ne ovat elinkelpoisia sodan olosuhteissa. Tällainen järjestäytyminen edistyy hitaasti mutta varmasti. Minusta käytäntö on tärkeämpää kuin suuri ja kaunis poliittinen suunnitelma. Pienet hankkeet armeijan sisällä ovat meille mahdollisia ja voimme kehittää niitä olemassa olevilla resursseillamme.

Kun puhutaan anarkistisiin sotilaallisiin muodostelmiin liittyvistä nyansseista Ukrainassa, on otettava huomioon, että viime vuosisadalla Neuvostoliitto tuhosi koko poliittisen anarkistisen kulttuurin vainolla, terrorilla ja nälällä. Lisäksi, nyky-Ukrainassa sana “vasemmistolainen” on demonisoitu. Vasemmistolainen, punainen, kommunisti – kaikki liittyy ihmisten mielissä neuvostokommunismiin. Anarkistiliikkeemme on siis melko nuori verrattuna vaikkapa Espanjan anarkistiliikkeeseen tai Kurdistanin vapautusliikkeeseen. Anarkistinen toiminta täällä liittyy vain noin 20-30 vuotta vanhaan vapaudelliseen vasemmistolaiseen liikehdintään. Kaikki alkoi ikään kuin puhtaalta pöydältä, eikä voitu nojata mihinkään taustaan, instituutioihin, jotka olisivat olleet jo hyvän aikaa toiminnassa. Kun aloitamme hankkeita armeijassa tai kansalaisyhteiskunnassa, kohtaamme aatteeseemme kohdistuvan demonisoinnin. Meihin ei äkkiseltään luoteta. “Vasemmistolaisia, siis kommunisteja. Kommunistit ovat yhtä kuin Neuvostoliitto.” Ja Neuvostoliitto on suuri trauma. On ihan hyvä saavutus, että näistä esteistä huolimatta meillä on nyt satakunta ihmistä armeijassa. Se ei ole suuri määrä, mutta he luovat ja kehittävät siellä hankkeita. Nämä hankkeet ovat tietysti vielä paljon nuorempia kuin itse liike, mutta luotan niiden mahdollisuuksiin, sillä ne ovat voimistuneet nopeasti. Kahdessa vuodessa muutamien ryhmien näkymät ovat muodostuneet lupaaviksi.

Kerron hieman siitä, mitä olemme oppineet sotaa edeltäneestä ajasta. Ehkä näillä kokemuksilla on yhteneväisyyksiä tilanteisiin maissa, jotka jakavat rajan Venäjän tai Valko-Venäjän kanssa, kuten Suomessa, Baltian maissa ja Puolassa. Ennen täysimittaisen sodan alkua yhteiskunnassa ei ollut aavistuksia siitä, että kimppuumme voidaan hyökätä tällaisella voimalla. Kukaan ei voinut kuvitella mitään niin suurta ja veristä kuin vuonna 2022 alkanut hyökkäys. Nähdäkseni vasemmistolainen liike oli silloin jakautunut kahteen leiriin. Yksi ennakoi jonkinlaista sotilaallista eskalaatiota, ei tosin täysimittaista sotaa. Ajateltiin, että sota Luhanskissa ja Donbassissa voi laajeta. Luullakseni kukaan ei kuitenkaan osannut odottaa raketti-iskuja, infrastruktuurin sabotointia ja hyökkäystä kaikilta suunnilta. Jonkinasteista eskalaatiota odottaneet harjoittelivat taktisia taitoja ja olivat sitä mieltä, että yhteiskunnan olisi syytä panostaa sotavalmiuteen ja ihmisten varautua hankkimalla sotilas- ja ensiaputaitoja. Toinen leiri taas ei pitänyt eskaloitumista todennäköisenä, ja suhtautui äärimmäisen kielteisesti militarisoitumisvaatimuksiin. He näkivät varautumispyrkimysten ja -kehotusten edistävän erittäin epädemokraattisia arvoja. Tämä pasifistisempi leiri näki sotilastaitojen harjoittelemisessa autoritaarisia piirteitä. Heidän mielestään Ukrainan ei pitänyt militarisoitua eikä provosoida, eikä liikkeen suuntautua sotilaalliseen toimintaan. Tämä leiri halusi keskittyä Ukrainan sisäisten ongelmien ratkomiseen: uusliberalismin torjuntaan ja kamppailuun äärioikeistoa vastaan. Kaksi ryhmittymää oli siis epämääräisessä epäsovun tilassa siihen saakka, kunnes Putin julisti päätöksensä sotilaallisen voimansa näyttämisestä Ukrainaa vastaan. Silloin nämä kaksi ryhmää liittyivät yhteen. Päivää ennen täysimittaisen hyökkäyksen alkua ne kokoontuivat ja päättivät keskustella siitä, miten toimia, jos hyökkäys tapahtuisi. Sanoisin, että oltiin hieman myöhässä liikkeen valmistautumisessa tällaiseen sotaan.

Sekä varautumista peräänkuuluttaneet että sitä vastustaneet olivat valmistautumattomia. Harjoituksia tehneellä ryhmällä oli kenties sotilaallisia perustaitoja, mutta ilmaiskuihin ja tykistötuleen ei oltu valmistauduttu. Mahdollinen osaaminen soveltui pikemminkin sissisotaan. Tästä voi ehkä päätellä, että Venäjän eurooppalaisissa rajanaapurimaissa, joissa nyt eletään rauhan aikaa, on syytä ottaa huomioon, että Venäjä on imperialistinen valtio, hyökkääjä, joka pyrkii ratkaisemaan kaiken voimalla eikä diplomatialla. Ei pidä sulkea pois sitä mahdollisuutta, että asuinmaanne joutuu samanlaisen terrorin kouriin kuin Ukraina on joutunut. Demokratiaa edistävistä ja diplomaattisista itsepuolustuskeinoista on turha haaveilla, kun kyseessä on sellainen valtio kuin Venäjä. Pasifismin ja rauhan narratiivit ja väkivallan provosoimisen välttäminen eivät toimi silloin, kun olet väkivaltaisen hyökkääjän kohteena. Jos tovereiden keskuudessa Suomessa, Baltiassa tai Puolassa on yhtään kiinnostusta itsepuolustukseen, sanoisin, että jonkinlaisella käytännöllisellä valmistautumisella ja teoreettisen tiedon kartuttamisella voi olla myönteisiä vaikutuksia. Ensiaputaitojen harjoittelu ja kaikille tarkoitetut maanpuolustuskurssit, droonien rakentaminen ja monet muutkin siviilielämän harrastukset voivat luoda hyvää pohjaa valmiudelle toimia hyökkäyksen sattuessa.

Ne vasemmistolaiset toimijat Ukrainassa, jotka harjoittelivat taktisia taitoja ja kävivät ensiapukursseja, eivät toki olleet valmiita Venäjän suurhyökkäykseen, mutta heillä oli kuitenkin jonkinlaista taustaa ja valmiutta sekä mahdollisuuksia liittyä erikoistuneisiinkin sotilasyksiköihin. He olivat askeleen edellä niitä, jotka liittyivät sotilaalliseen puolustukseen vailla mitään pohjatietoja ja taitoja. Jälkimmäisen kaltaisia oli paljon. Sen sijaan jotkut olivat harjoitelleet viikoittain taktisia taitoja maastossa kolmen vuoden ajan. Näihin harjoituksiin kuului aseiden käsittelyä, etenemistä, naamioitumista ja muita perustaitoja, joista varmasti oli etua verrattuna siihen, jos ihmisellä ei ole mitään kosketusta aseelliseen toimintaan. Myös jonkinlainen henkinen valmistautuminen voi olla hyödyllistä. Jos pidät mielessä, että hyökkäys voi kohdistua sinuun, sinun yhteisöihisi ja asuinpaikkaasi, voit valmistautua etukäteen ottamaan roolin, joka ei ole uhrin, pakolaisen ja passiivisen kokijan rooli vaan vastarintaan osallistuvan ihmisen rooli.

Osa tovereista perustelee sotaan osallistumista sillä, että se tuo meille sosiaalisia “pisteitä”, jotka mahdollistavat toiminnan tulevaisuudessa. Voimme sanoa, että mekin osallistuimme sotaan, ja saamme osaksemme arvostusta. Oletamme, että sota loppuu joskus ja koittaa aika ajaa yhteiskunnallista muutosta ja aloittaa sosiaalisia projekteja. Meiltä kysytään: “Entä mitä teit sodan aikana? Mikä sinun osuutesi oli?” Voi ollakin, että yhteiskunnassa on sodan jälkeen sellaisia epämiellyttäviä sävyjä, että sotatoimiin osallistuneet nousevat hierarkiassa muita korkeammalle ja heitä arvostetaan enemmän kuin siviilejä ja pakolaisia. Näkemys, jonka mukaan osallistumme sotaan saadaksemme näkyvyyttä ja oikeuden toimia sodanjälkeisessä yhteiskunnassa, kertoo oletuksesta, että Ukrainan yhteiskunta tulee menemään hierarkkisempaan ja yhä militarisoituneempaan suuntaan. En väitä, etteikö niin kävisi, enkä kiellä, että sotimisella, sotilaiden tukemisella ja sodasta kärsivien siviilien auttamisella voi saada niin sanotusti poliittisia pisteitä tulevaa toimintaa varten. Kuitenkin minulle, sekä henkilökohtaisesti että anarkistina, motiivi tehdä näitä asioita on käytäntö: horisontaalisten suhteiden käytäntö, käytäntö tässä ja nyt. Pidän pienimuotoistakin keskinäistä avunantoa poliittisena toimintana, anarkismin filosofian toteuttamisena. En haluaisi juuttua teoriaan ja pohtimaan sitä, mikä tässä tilanteessa on hyvästä ja mikä pahasta. Kun tuntee tovereiden ja sodasta kärsineiden ihmisten avuntarpeen, on hyvin inhimillistä haluta osallistua tukitoimintaan ja päättää vastustaa itselle vastakkaisia, ihmisyyden vastaisia arvoja, joita hyökkäävä hallinto edustaa.

Sanoisin, että tämä pieni todellisuus – Solidarity Collectives – jota parhaillamme luomme ja jolla on ollut omat kokeilunsa, voi kasvaa ja kehittyä. Se voi tarjota ryhmille uusia mahdollisuuksia: drooniosuuskuntia, sodassa haavoittuneiden kuntoutusta, kulttuuriprojekteja, squatteja pakolaisille – tällaisesta minä haaveilen. Näistä haaveista voi tulla totta, koska meillä on tällainen projekti, johon mukana olevat ihmiset panostavat nyt valtavasti ja joka tuottaa mielestäni hyviä tuloksia. Tämä on minun keskeinen tulevaisuudennäkymäni anarkistina. Mitä tulee suuriin poliittisiin iskulauseisiin, suuntauksiin ja hankkeisiin, sanoisin, että minulle liikkeen rakentaminen ei koskaan ole ollut itseisarvo. Liike rakentuu itsestään, kun on toimintaa. Nyt se rakentuu hyvin hajautetusti, mutta yhteistyössä. Ukrainassa on nähdäkseni kuudesta seitsemään vasemmistolaista projektia. Jotkut ovat pieniä, kolmen–neljän hengen ryhmiä, toiset isompia. Yksi ryhmistä haluaa perustaa Ukrainaan vasemmistopuolueen. Meillä on siis hyvinkin erilaisia arvoja, mutta teemme kuitenkin yhteistyötä. Projektit toimivat autonomisesti, mutta auttavat toisiaan tavalla tai toisella. Liikkeen rakentumisen prosessia ei voi väkisin vauhdittaa, uusia resursseja ei ilmaannu tyhjästä. Projektiin voi panostaa ja sitä voi kehittää vain siinä vaiheessa, jossa se kulloinkin on.