Anarkistit Ukrainassa #8
Julkaisemme uudelleen joukon haastatteluita, joissa anarkistit ja antiautoritaarit kertovat toiminnastaan Ukrainassa Venäjän täysmittaisen hyökkäyksen alettua. Haastattelut ovat vuosilta 2022 – 2025. Joulukuussa 2024 Solidarity Collectives -aktiivi kertoi Takulle anarkistien järjestäytymisestä Ukrainassa sekä näkemyksistään rajat ylittävän liikkeen haasteista. Haastattelu on julkaistu alunperin 31.12.2024.
Nimeni on Sergei. Olen tällä hetkellä täysin omistautunut Solidarity Collectives -toiminnalle. Ennen sotaa olin mukana monenlaisissa vasemmistolaisista hankkeissa, joista ehkä menestyksekkäin oli opiskelijaliitto nimeltä Suora toiminta. Olen tehnyt myös vasemmistolaista mediatyötä sekä Ukrainan äärioikeistolaisten liikkeiden tarkkailua. Sitä teen edelleen, mutta tällä hetkellä lähes kaikki aikani kuluu tosiaan Solidarity Collectives -vapaaehtoistyössä.
Aiemmin Takussa haastateltiin Ukrainan armeijassa palvelevaa toveria, joka peräänkuulutti anarkistien järjestäytymistä. Olen samaa mieltä siitä, että antiautoritaaristen ryhmien, niin Ukrainassa kuin muuallakin, on korkea aika yrittää luoda omia rakenteitaan. Sodan aikana luomme pohjaa sen päättymisen jälkeiselle toiminnalle.
Ukrainan poliittinen elämä tulee sodan päätyttyä olemaan todella aktiivista. Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alettua poliittinen elämä oli puolisentoista vuotta ikään kuin tauolla. Sittemmin se on vähitellen vironnut uudestaan. Sodan alkupuolella hallintoa ei juuri arvosteltu. Keskeistä oli yhteinen vihollinen. Nyt tilanne on muuttumassa. Eri ryhmät ovat alkaneet esittää kritiikkiä ja omia vaihtoehtojaan. Uusia poliittisia johtajakandidaatteja on nousemassa esiin. Kaikki poliittiset ryhmät ymmärtävät, että tulevaisuuden mahdollisuudet riippuvat siitä, missä määrin nyt tuodaan omaa ääntä kuuluville. Siksi on tärkeää, että meillä on antiautoritaariset sotilaamme ja vapaaehtoistoimintamme. Tällä tavoin saamme koottua sosiaalista pääomaa sekä medianäkyvyyttä. Meillä on mitä vastata, kun joku äärioikeistolainen tulee sanomaan: “Mitäs te antifasistit oikein teitte, mitä teidän antifasisminne edes on – Putinin antifasismiako?”. Ei, meidän antifasismimme on taistelua putinismia vastaan. Yksi kollektiivimme tavoitteista onkin näyttää ukrainalaisille, että antifasistit vastustavat Putinin hyökkäystä ja ettei Putinin Venäjällä ole mitään tekemistä antifasismin kanssa.
Tätä on syytä tuoda esiin myös tovereille kaikkialla maailmassa, sillä jostain käsittämättömästä syystä jotkut näkevät nyky-Venäjän Neuvostoliiton seuraajana, jonkinlaisena antifasistisena vaihtoehtoisen maailmanjärjestyksen voimana, joka voi johtaa meidät oikeudenmukaisempaan, moninapaiseen maailmaan. Näin ei ole. Se moninapainen maailma, jota Venäjä nyt tarjoaa, tuottaa teille varmasti pettymyksen.
Aluksi pidin Solidarity Collectives:ia vain sota-ajan hankkeena, enkä nähnyt sillä pidemmälle menevää tulevaisuutta. Tulimme erilaisista taustoista ja eri rymistä, eikä kukaan suunnitellut toiminnan jatkamista Solidarity Collectives -muodossa sotatoimien aktiivisen vaiheen jälkeen. Ajattelimme, että hajaantuisimme jälleen eri ryhmiin. Nyt kuitenkin näen tarpeen näiden kollektiivien toiminnalle ja sen poliittisen sisällön kehittämiselle myös sodan jälkeen. Odotettavissa on Ukrainan jälleenrakennus, jossa me voimme olla hyvin käytännöllisesti mukana. Siksi vapaaehtoistoiminnan ja käytännöllisten, konkreettisten asioiden ympärille järjestäytymisen jatkaminen on mielekästä, kuitenkin niin, että nimenomaan poliittista, ideologista puolta nostetaan esiin ja anarkismia popularisoidaan entistä aktiivisemmin.
Minusta siis kollektiiveilla on tulevaisuus. Pidän merkittävänä, että meillä on aktiivisia ihmisiä ja lisäksi ympärillämme suuri joukko muita, jotka tietävät meistä ja suhtautuvat myönteisesti. Kuten sanottu, tässä luodaan pohjaa sodan jälkeiselle poliittiselle toiminnalle – aktivismille, joka ei ole todellisuudesta vieraantunutta vaan seisoo jalat vankasti maassa.
Mitä tulee antiautoritaarisiin sotilaisiin Ukrainan armeijassa, kuten tunnettua, aluksi yritettiin luoda kokonainen oma yksikkö. Se yritys ei byrokraattisista syistä onnistunut ja ryhmä hajosi tovereiden liittyessä eri prikaateihin ja hajaantuessa ympäri armeijaa. Muutamia ryhmiä kuitenkin säilyi, sellaisia, joissa ei ole vain yhtä tai kahta, vaan viidestä kymmeneen antiautoritaaria yhdessä. Tällaisia ryhmiä ovat entisistä Arsenal Kyivin antifasistisista jalkapallohuligaaneista koostuva Kaifariki sekä valkovenäläisten ryhmä, johon on liittynyt useita valkovenäläisiä anarkisteja ja nyttemmin myös muita ulkomaalaisia tovereita, mm. Tsekeistä. Sitten on vielä kranaatinheitinjoukkue, johon on liittynyt yli kymmenen antiautoritaaria, muiden muassa tunnettu anarkistitaiteilija David Chichkan.
Minusta tällaiset ryhmät ovat tärkeitä, sillä niiden ääni on paljon voimakkaampi kuin yksittäisten ihmisten. Yleensä yksittäiset antiautoritaarit eivät liiemmin edes pyri tuomaan asiaansa esiin, vaan keskittyvät sotilaallisten tehtäviensä suorittamiseen. Solidarity Collectives on toki yhteydessä heihin ja voimme aika ajoin kirjoittaa heidän tilanteestaan ja roolistaan, mutta erityisen suurta mediavaikutusta yksittäisillä tovereilla ei ole. Heidän mahdollisuutensa edustaa antiautoritaareja merkittävällä tavalla ovat rajalliset. Sen sijaan ryhmällä voi olla oma profiilinsa, omat kasvonsa, joiden avulla se saa näkyvyyttä ja vaikuttavuutta.
On esitetty huolia siitä, että ryhmänä toverit saatetaan tappaa yhdellä kertaa. Sellainen on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, eikä tällainen uhka ole estänyt äärioikeistolaisia muodostamasta omia sotilasyksikköjään ja keräämästä niihin omaa väkeään. He ovat ryhmäytyneet ja sitten onnistuneet tuomaan julkisuuteenkin poliittisia näkemyksiään, eikä vain yksittäisten sotilaiden näkemyksiä, vaan kokonaisten ryhmien ja yksiköiden. Nämä ryhmät tuottavat somesisältöä ja tekevät aktiivista pr-työtä äärioikeistolaisen ideologian edistämiseksi. Heitä on haastateltu valtamediassa omien yksiköidensä edustajina. Strategia on hyvä, harmi vain, että sitä toteuttaa äärioikeisto. Teoriassa me voisimme tehdä samaa, mutta käytännössä asiat eivät aina suju toiveiden mukaan. Siirrot armeijan sisällä ovat hankalia ja yksittäiset toverit eri prikaateissa ovat jo sopeutuneet ympäristöihinsä, ja jäävät niihin. Koska alussa ei onnistuttu muodostamaan antiautoritaarisen yksikön ydintä, johon kaikki toverit olisivat sitten liittyneet, on sitä enää vaikea luoda. Kaikkia armeijassa olevia tovereita, joita on sadasta kolmeen sataan, ei voi nyt kehottaa liittymään esimerkiksi Kaifarikeihin. Armeija ei vaan toimi niin. On lukuisia syitä, miksi toverit eivät voi eivätkä halua siirtyä yhteen yksikköön. Halusimme tai ei, meidän on tyydyttävä useisiin erillisiin antiautoritaarisiin sotilasryhmiin. Toverit Ukrainasta ja Ukrainan ulkopuolelta voivat liittyä näihin ryhmiin, ja ryhmät toivottavat kaikki vapaaehtoiset antiautoritaarit tervetulleiksi. Uusien, motivoituneiden vapaaehtoisten mukaan saaminen on hyvin arvokasta. Voimme vahvistaa olemassa olevia soluja ja tehdä niistä näkyvämpiä ja vaikutusvaltaisempia. Yhtä antiautoritaarista yksikköä ei tule, mutta vaikutusvaltaisten solujen sarja on yhä mahdollinen, ja se tosiasiassa vahvistuu koko ajan.
Mitä tulee järjestäytymiseen laajemmin, minusta näyttää, että nyt on meneillään jonkinlainen yleinen poliittisten maailmankatsomusten kriisi, joka koskee myös anarkisteja. Suhtautuminen käsillä oleviin suuriin tapahtumiin jakaa mielipiteitä, aiheuttaa hämmennystä ja hajaannusta. Sota Ukrainassa on yksi tällaisista suurista tapahtumista. Suhtautuminen siihen on repinyt kaikkia liikkeitä, vaikka alueellisia eroja toki on. Hajaannusta on tietysti ollut ennenkin, mutta nyt, ainakin täältä ukrainalaisesta näkökulmasta, vaikuttaa siltä, ettei ihmisestä kerro enää juuri mitään se, jos hän esittäytyy anarkistiksi. Siitä, että joku kannattaa anarkistisia periaatteita ja tavoitteita, ei voi päätellä mitään hänen suhtautumisestaan Ukrainan tilanteeseen. Anarkisteilla on asiasta keskenään täysin vastakkaisia näkemyksiä. Anarkismin aiemmin selkeiltä tuntuneet periaatteet eivät anna meille enää vastauksia siihen, miten tulkita maailman tapahtumia. Tämä on osoitus ideologisesta kriisistä. Oikeistolaisillahan on nyt sama ongelma: puolet äärioikeistosta on yhtä mieltä, toinen puoli toista.
Minusta tämä on kaiken kaikkiaan tärkeä hetki. Aiemmin oli tiettyjä dogmeja, jotka olivat ajankohtaisia ja mahdollisesti oikeitakin, niiden muutaman vuosikymmenen ajan, kun Yhdysvallat oli todellakin sellaisessa hegemonisessa hallitsevassa asemassa, että siitä saattoi puhua ainoana tai ylivoimaisesti suurimpana imperialistina. Vaihtoehtojen, ongelmallistenkin, kannattaminen saattoi tuntua järkevältä. Nykyään sen sijaan on virheellistä väittää, että kaikki Yhdysvaltoja vastustavat tahot olisivat jollakin tavalla hyviä, tai että niiden tarjoamat vaihtoehdot olisivat ilman muuta edistyksellisiä. Usein voi olla päin vastoin. On hyvä pitää silmällä uusia kehityskulkuja, huomata, että maailmaan on ilmaantunut uusia imperialisteja, jotka – aivan yhtä lailla kuin USA tähän saakka – pyrkivät saamaan alueita kontrolliinsa. Vasemmiston pitää analysoida tilannetta ja etsiä uusia vastauksia. Viime vuosikymmeninä pasifistinen ajattelu on ollut vasemmiston parissa melko laajalle levinnyttä. Sodan vastustaminen on toki loogista: kansojen välisten sodan vastustaminen, luokkasodan kannattaminen. Nykytilanteessa meidän on kuitenkin pystyttävä ottamaan kantaa vihollisuuksiin, sanomaan, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Emme voi vain tyytyä toteamaan, että sota on paha asia. Tilanteita on analysoitava tarkasti ja sitten päätettävä, mitä mieltä ollaan. Meidän anarkistienkin täytyy lopulta miettiä turvallisuutta ja itsepuolustusta paikallisella, alueellisella ja jopa globaalilla tasolla. Meidän on ajateltava aseiden tuotantoa: ehkä siinä ei aina ole kyse vain suuryritysten voitoista, vaan siitä, että meillä täytyy olla mahdollisuus puolustaa itseämme. Meidän on mietittävä, miten aseistautumisen voi hoitaa niin, että siinä todella olisi kyse itsepuolustuksesta, eivätkä suuryhtiöt ja sota sanelisi logiikkaamme. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, joihin kenelläkään ei tällä hetkellä ole vastauksia.
Keskustelu näistä kysymyksistä on todella tärkeää. On niin ikään tärkeää ottaa keskustelussa huomioon niiden kokemukset ja näkemykset, jotka parhaillaan ovat sodan keskellä. Tässä mielessä Ukrainan vasemmistolaista, anarkistista liikettä pitäisi nyt kuunnella. Näkemyksiämme sietäisi yrittää ymmärtää ja myös tarkastella kriittisesti. En väitä, että me voimme kertoa muille, miten toimia. Meillä on omat heikkoutemme. Mutta uskokaa pois, niin on teilläkin. Tätä kaikkea olisi pohdittava ja reflektoitava yhdessä. Meidän on tehtävä yhteistyötä, niin käytännöllisellä (Onneksi käytännöllistä yhteistyötä jo on!) kuin teoreettisellakin tasolla. Meillä on paljon ongelmia, mutta myös mahdollisuuksia löytää ratkaisuja. Kaikessa hirveydessäänkin sota on auttanut ukrainalaisia ja eurooppalaisia anarkisteja löytämään toisensa. Ukrainalaisesta antiautoritaarisesta liikkeestä tulee osa kansainvälistä liikettä. Emme ole enää eristyksissä. Uskon, että siitä hyötyvät kaikki.