Tämä keskustelu äänitettiin syksyllä 2025 kahden anarkistin, nimimerkkien Oiva ja Untamo välillä. Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan alettua Ukrainassa Oiva lähti sinne viemään tavaroita ja tapaamaan paikallisia anarkistitovereita ja vieraili siellä vielä neljään otteeseen vuosien varrella. Vuosien edetessä, tilanne Ukrainassa kerkesi muuttumaan ja kansainvälinen keskustelu sen ympärillä tulehtumaan pahasti. Ukrainan tilanne ja anarkistiliikkeen jama herättivät Oivassa tarpeen kirjoittaa aiheesta, ja päätimme käsitellä asiaa haastattelumuodossa. Haastattelu laajeni keskusteluksi, ja tässä on tulos – pohdintaa ja kokemuksia ensin Ukrainasta mutta sitten laajemmin anarkismin suunnasta tällä hetkellä. Teksti on julkaistu myös Kapinatyöläinen-lehdessä 1/26.

Kiovaa huhtikuussa 2022.

Untamo: Kun lähdit Ukrainaan, oliko sulla mielessä jo jotain tiettyjä tavoitteita tai päämääriä?

Oiva: Lähdin sinne ihan sodan alkuvaiheessa, helmikuun lopulla 2022, ja se lähtö oli pitkälti tunnereaktio. Toverit Ukrainassa oli silloin perustamassa sitä anarkistien ja antiautoritäärien autonomista yksikköä Kiovan aluepuolustukseen. Halusimme muutaman kaverin kanssa tietää mitä toverit siellä miettii ja mikä sen yksikön tilanne oikein on. En ollut ikinä käynyt Ukrainassa tai tuntenut sieltä ketään. Tuli semmoinen olo että tuohon pitää mennä mukaan, mutta ei haluttu myöskään lähteä ihan soitellen sotaan. Mutta oli vahva sisäinen paine tehdä jotakin, ja mitä keksittiin oli lähteä käymään paikan päällä.

Se ensimmäinen reissu oli aika lyhyt. Siinä oli semmosta seikkailun tuntua, erään saksalaisen toverin kaveri halusi myös lähteä Ukrainaan ja me lyötiin hynttyyt yhteen vaikkei ennestään tunnettu. Lainattiin auto ja lähdettiin Puolaan, ja tutustuttiin siellä tovereihin. Puolassa alkoi silloin olemaan varastoja, Varsovassa ja etelämpänä myös, joiden kautta tavara liikkui ukrainalaisille tovereille. Mekin otettiin tavaraa kyytiin, lääkintäkamoja ja kaikkea muuta mitä oli menossa sille yksikölle Kiovaan, ja lähdettiin ajamaan Lviviin, Länsi-Ukrainaan. Tavattiin siellä muutamia tovereita, jotka toimi silloisessa Operation Solidarityssä. He olivat tosi mukavia tyyppejä. Oltiin silloin tosin vain kaksi yötä. Silloin oli paljon ilmahälytyksiä Lvivissäkin asti, kaupungin reunamillekin tippui sinä aikana joku ohjus. Se tuntui absurdilta olla siellä. Että mitä hittoa me ollaan täällä, jossain sodan reunamilla…

U: Kaksi yötähän on aika lyhyt aika noin uudessa ympäristössä.

O: Meille sanottiin suoraan että majoittaminen ei ole helppoa, niin me mietittiin että ihan turha jäädä nurkkiin vaivaksi. Jätetään kamat ja lähdetään pois ellei jotain muuta tule esille.

Sinä keväänä niitä reissuja oli sitten lopulta yhteensä kolme. Toinen reissu oli aika pian sen ensimmäisen jälkeen maalis-huhtikuun taitteessa ja silloin me oltiin Ukrainassa yhteensä noin viikko. Lvivissä me ajeltiin ihmisiä ja tavaraa ympäriinsä kun paikallisilla ei kellään oikein ollut ajokorttia. Ajettiin myös Kiovaan viemään yksi kuorma tavaraa Operation Solidarityn varastoon, ja käytiin samalla reissulla siellä yksikön tukikohdassa kun kumpikin meistä tunsi tovereita jotka oli liittyneet siihen. Sen toisen reissun aikana rintamalinja oli jo työnnetty sen verran kauas Kiovasta, että ajoreitti oli suhteellisen turvallisesti auki.

U: Mitä olen itse kuullut monilta ukrainalaisilta tovereilta ikään kuin vinkkinä mikä toistuu kerta toisensa jälkeen on se että ajakaa se ajokortti. Ei täälläkään monilla sitä ole. Ilmeisesti siitäkin sitten oikeasti on ollut hyötyä että ulkomailta asti tullaan autoa ajamaan.

O: Muistan sen reissun aikana että ulkomailta oli tullut eräs kaksikko pakun kanssa ja ne vain ajeli Lvivin ja Kiovan väliä, eli oli siitä hyötyä. Sen toisen reissun aikana saatiin myös idea että voitaisiin järjestää taisteluensiapukoulutus. Toverit, ja nimenomaan naistoverit Lvivissä oli kiinnostuneita semmoisesta ja tiesin muutamia tyyppejä Euroopasta joita voisi kiinnostaa lähteä pitämään sellaista. Järjestettiin se koulutus silloin Operation Solidarityn muutaman naistoverin ja Lvivissä toimivan feministijärjestön tyyppien kanssa. Sen takia me silloin kolmannella kerralla oikeastaan lähdettiin, vaikka kyllä me myös tavaraa samalla tuotiin.

U: Minkälainen tunnelma siellä oli sen kevään 2022 aikana, tai minkälainena se kevät silloin näyttäytyi?

O: Aika monitahoisena. Sen kevään aikana huomasi jo että Operation Solidarityn sisäiset riidat alkoivat painamaan, ennen kuin se virallisesti hajosi. Muuten oli kyllä tosi siistiä ja oli se varmaan heillekin. Toiminta oli silloin vasta rakentumassa ja he ketä oppi tuntemaan olivat ihan samanlaisia kuin itsekin, ei heillä ollut kokemusta vaan piti tehdessä keksiä miten hoitaa asiat. Se oli inspiroivaa. He säätivät varastotiloja ja logistiikkaa, ja siihen alkoi kehittymään kansainvälinen tukiverkosto, ja olin tosi innoissani että tästähän kehittyy ihan kunnon militantti skeneinfra, jäätävät varastot kaikkea tavaraa. Muistan että silloin kun se yksikkö oli vielä Kiovassa, ja juttelin siellä muutamien tuttujen kanssa keitä olin tavannut aikaisemmin Rojavassa, niin heillä oli aika suurisuuntaisia ja maalailevia ajatuksia. Se tuntui siltä että jotain siistiä voi olla rakentumassa kaiken paskan keskellä.

U: Ihan jo anarkistien rooli Ukrainassahan on luonut siihen jotain samaistumispintaa. Mutta ehkä ennen kaikkea vielä se, että vaikka siellä historialliset kontekstit ja elintaso on ihan erilaisia, siellä on paljon mikä on itselle tosi tunnistettavaa. Jengi on vegaaneja tai että ongelmia tulee siitä että ei ole ajokortteja kellään. Kun vertaa vaikka Rojavaan, niiden tyyppien elämä ennen sotaa ei oo muistuttanut mitenkään mun elämää. Mutta mun on helpompi asettua siihen jotenkin että mitä elämä on ollut Kiovassa viisi vuotta sitten, skenettää menemään jossain anarkistikeikoilla. Kaupunkilaistunutta, aika nuorta jengiä, joiden osaamistaso on varmaan aika samanlainen kuin mulla. Niin kyllähän sitä peilaa eri tavalla vaikka ei se samaistuminen teekään siitä tärkeämpää.

O: Mie muistan varmaan toisella reissulla kun Venäjä pommitti vegaanimakkaratehtaan ja mietin että ei saatana. Lvivissä oli silloin ensimmäisen keväänä sellainen hipster pienpanimo joka jatkoi toimintaa. Siellä ne teki jotain kombutsaa.

U: Oliko koko ajan tarkoituskin tehdä nimenomaan lyhyitä reissuja vai oliko siinä jotain käytännön ongelmia miksi ei voinut olla pidempään?

O: Kyllä ne suunniteltiin lyhyiksi, ja toki kun aina oli laina-autot niin siitä tuli joitain aikarajoituksia. Ajateltiin että joko käy tehokkaasti tai sitten oikeasti jäisi pidemmäksi aikaa. Mutta silloin olisi pitänyt opetella se varastojärjestelmä ja edes vähän ukrainaa ja vuokrata kämppä ettei oo muiden nurkissa tiellä. Viikko on semmonen mistä tiesi että siitä oli heillekin sosiaalisesti iloa että on uusi tyyppi jolle jutella, mutta jossain kohtaahan vieraatkin alkaa rasittamaan, silleen että ei vittu toi on vieläkin täällä…

U: Harkitsitteko jäämistä?

O: Kyllä mie mietin. Etenkin kun kävi siellä Kiovan puolustusyksikössä ja siellä oli niitä tuttujakin. Mutta en jäänyt.

U: Millaisia kaksi viimeistä reissua olivat?

O: Syksyllä 2022 lähdettiin pakettiautolla joka jäi sitten lahjoituksena Kiovaan tovereille. Haluttiin kyllä myös tavata ihmisiä siellä, ja yhden toverin poikaystävä asui siellä eikä asepalvelusikäisenä miehenä voinut poistua maasta. Oltiin muutama päivä Lvivissä ja mentiin sitten Kiovaan tapaamaan yhtä tuttua, joka oli juuri silloin dronekurssilla ja mietti armeijaan liittymistä.

Vika niistä reissuista oli vasta keväällä 2024. Silloin me mentiin ensin junalla Odessaan ja sitten Kiovaan. Odessassa tavattiin paikallisen ryhmän tovereita, jotka olivat päättäneet keskittyä asunnottomien tukemiseen. He jakoivat siellä viikottain esimerkiksi kahvia ja talvella villasukkia, hanskoja yms.

Kiovassa me yritettiin myös auttaa Solidaarisuuskollektiiveja droonienrakennushommassa. Se rakentaminen tuntui aika mielekkäältä käytännön hommalta, vaikka juottaminen oli aluksi ihan saatanan vaikeaa. Tosin vikana rakennuspäivänä mulle tuli pysäyttävä hetki, kun vasta kunnolla sisäistin että oikeastaan yritän rakentaa asetta, jonka tarkoituksena on tappaa joitain Venäjän periferiasta rekrytoituja tyyppejä. Siitä mie olin paskana useamman päivän.

Oivan keskeneräinen drone.

U: Loppupeleissähän toi ongelma on aina sodassa. Kyllähän siellä eturintamassa tapetaan ihmisiä, jossain Espanjan sisällissodassakin Francon sotilaatkin oli monet vaan pakkovärvättyjä talonpoikia. Mutta droneissa on kyllä jotain tosi inhottavaa jollain tunnetasolla. En halua mitenkään romantisoida perinteistä sotaa, mutta drone tuntuu jotenkin kammottavalta nykyajan sodankäynnin välineeltä.

O: Kyllähän se etäännyttää. Ei varmaan tollainen pikkudrone niin paljoa mutta kyllähän siinä itsekin kerkesi muutaman päivän huolettomana juottaa ennenkuin todellisuus iski.

U: Mutta siihen suuntaanhan sodan luonne on muuttunut. Jos vastustaja käy dronesotaa, sitä on vaikea olla käymättä samoilla ehdoilla. Mutta kyllä jotain dronevideoita katsellessa takaraivossa on tunne siitä että on todella inhottavaa että sota on tätä. Vaikka en niitä teknologian käyttäjiä syytä siitä että mukautuvat muuttuvaan sodankäyntiin.

Liikkeen sisäiset rintamalinjat

U: Idea tälle keskustelulle lähti siitä, että sulla oli halu kirjottaa ja puhua sun kokemuksista. Minkälaiset jutut nostatti tällaista? Jos sillon ne eivät olleet vielä valmiita sellaisia.

O: Sehän se ongelma on että ne eivät ole vieläkään valmiita. Kun oma ensimmäinen tunnereaktio alkoi laantua, luin paljon antimilitaristisia tekstejä, ja ylipäänsä tähän sotaan ja anarkistien rooliin liittyviä kirjoituksia eri näkökulmista. Mutta aloin miettimään kirjoittamista kun kansainvälinen keskustelu muttui tosi dogmaattiseksi ja mustavalkoiseksi, ja pidin sitä tosi surullisena. Ymmärrän että tästä sodasta ja anarkistien roolista siinä ollaan montaa mieltä mutta on jotenkin karmeaa että tästä on rakentunut sellainen vihollisasetelma, ja ukrainalaisista tovereista rakennetaan sellaista kuvaa että he eivät ole ”oikeita” anarkisteja.

U: Muistan että itse en ollut seurannut niin paljon kansainvälisiä anarkistikeskusteluja niin olin aika yllättynyt siitä vihamielisyydestä ukrainalaisia kohtaan mihin törmäsi kun käytiin Balkanin anarkistisilla kirjamessuilla Ljubljanassa 2023. Tunnelma siellä oli todella jännittynyt. Suomestahan on puuttunut anarkistisiipi joka olisi vastustanut aseellista vastarintaa Ukrainan armeijan riveissä. Otettiin joko selkeä solidaarisuuspositio tai ei puhuttu aiheesta. Tilanne on ilmeisesti tosi erilainen esimerkiksi Saksassa ja Espanjassa. Mutta muuttiko se sulle jotakin?

O: Se oli ehkä eka kerta mulle kun oli ns. molempien puolien edustajia samaan aikaan paikalla. Olin lähinnä Keski- ja Etelä-Euroopassa silloin sodan ensimmäisenä vuotena ja siellähän siihen kriittiseen diskurssiin törmäsi paljon. Mietin jo silloin, että tää ei tule menemään kovin hyvin.

U: Joo. Se on kyllä surullista nähdä tuollaisten juopien syntyvän ja vaaran paikka liikkeille. Mun oma positiohan on siis selkeästi se, että tuki ukrainalaisille on välttämätöntä ja olen itsekin mukana Solidaarisuuskollektiivien tukitoiminnassa täällä. Samanaikaisesti mä haluaisin kuvitella liikkeen johon mahtuu sekä antimilitaristinen perinne että solidaarisuus niille jotka kokevat armeijaan liittymisen ainoaksi vaihtoehdokseen. Sellainen toverillisen kunnioituksen kaikkoamainen, mitä näki vaikka Balkanilla, on surullista. St. Imierin anarkistitapaamisessa 2023 kun osa yleisöstä melusi kaatuneiden hiljaisen hetken aikana, se on käytöstä jota en itse pysty hyväksymään tai ymmärtämään, siinä ylitetään aika monta rajaa.

Seinämaalaus kaatuneiden tovereiden muistoksi Odessassa. Maalauksessa vasemmalta oikealle Dimitri Petrov, Finbar Cafferkey ja Cooper Andrews, jotka kaatuivat 19. huhtikuuta 2023 Bakhmutin rintamalla.

Iso ongelma mun mielestä on siinä, että Suomessa ei oikeasti ole kovin edistynyttä keskustelukulttuuria. Solidaarisuustyössä me joko otetaan tietty positio aika sapluunana, tuetaan niitä, jaetaan niiden juttuja… jota itsekin siis teen. Mutta mä haluaisin kanssa nähdä keskustelua siinä ympärillä että mitä me ajatellaan liikkeenä kaikista kehityssuunnista. Olen käynyt aiheesta sekä hyviä että huonoja keskusteluja ihmisten kanssa jotka tulee tosi eri positiosta. Ihmisten jotka ei voi ymmärtää kansalliseen armeijaan liittymistä. Mutta jos keskustelu alkaa siitä että tämähän on ihan bullshit sotapropagandaa, mun on vaikea kuvitella miten se jatkuu siitä rakentavasti.

Puolustustaistelu vai imperialistinen sota?

U: Aikaisemmin kun puhuttiin niin mainitsit että ajatteluusi oli vaikuttanut teos Anarchist internationalism: Antimilitarism and War 1914-1918. Että se oli loksautellut jotain.

O: Joo. Oli kiinnostavaa huomata miten paljon niistä argumenteista nykyään ja silloin oli aivan samoja, jotkut niistä teksteistä oli sellaisia että ihan kuin mitään sataa vuotta ei olisi kulunut. Siitä jäin jotenkin miettimään eroa anarkistien välillä jotka ajattelee abstraktitasolla, semmosen ideaalitason poliittisen linjan kautta ja sitten niitä jotka ajattelee mitä tässä käytännön tilanteessa voi tehdä ja mitä kompromisseja siinä voi tehdä. Ja sehän näyttäytyi jo silloin. Mutta onhan se vähän inhottavaa kun se abstraktitaso löytyy usein ihmisiltä, joilla ei ole vaikka mitään kosketuspintaa sodan todellisuuteen.

U: Ensimmäiseen maailmansotaanhan meillä on sadan vuoden jälkiviisaus, harva sota nykyään on niin selkeästi kahden imperialistisen blokin välinen kuin mitä se oli. Nykyperspektiivistä tuntuisi järjettömältä valita siinä ”puoli”. Mutta se on mun mielestä mielenkiintoista että sodista puhutaan tosi samalla tavalla, että me tunnistetaan samaa välttämättömyyden retoriikkaa sata vuotta sitten ja nyt. Osallistuminen siirtomaavaltojen väliseen yhteenottoon nähtiin toisen osapuolen julmuuden ja aggressiviisuuden pakottamana välttämättömyytenä, esimerkiksi Saksan todellisten Belgiassa toteuttamien sotarikosten myötä. Retoriikan samuus ei kuitenkaan tee tilanteista samoja.

Yksi isoista kysymyksistähän on ollut se että määritelläänkö sota kahden imperialistisen blokin välisenä vai Ukrainan puolustamisena Venäjää vastaan. Monethan pitää Ukrainaa vain lännen kätyrinä. Länsiblokin intressit on tietysti myös sekoittuneet tähän sotaan mutta niiden nostaminen toistuvasti keskiöön on tietyssä mielessä myös retorista harhautusta jossa unohdetaan Venäjän täysin lännestä erilliset intressit Ukrainassa. Jotkut perusasiat siinä kuitenkin unohtuu, se että hyökkäystä ja siihen liittyvää silmitöntä väkivaltaa ei yksinkertaisesti voi perustella..

O: Mie en myöskään näe tätä sotaa kahden imperialistisen blokin välisenä sotana, vaikka monet yrittää sitä niin esittää. Toki se tilanne voi muuttua.

U: Se on varmasti myös vaaran paikka anarkisteille, että miten meidän analyysi pysyisi laajanevan sodan mukana. Tässä hetkessä me voidaan keskittyä Ukrainaan eikä siinä ole epäselvyyksiä. Mutta jos sota laajenee Eurooppaan tai maailmanlaajuiseksi, niin tilannehan voi muuttua aivan toisenlaiseksi. Ja sitä nationalismia jota sota-aikana syntyy voi olla vaikea enää kelata taaksepäin ja pysähtyä miettimään suhdettamme valtioon.

O: Tää on täysin sivuhuomio, mutta muistan aluksi ajatelleeni että jos tämmönen sotatilanne tulisi Suomessa niin voisin kuvitella lähteväni jonnekin armeijan reunamille. Mutta se ajatus kariutui täysin Nato-jäsenyyden myötä, nyt ollaan auttamatta imperialistiblokin sisällä ja sotilaallisesti sitoutuneita esimerkiksi Trumpin Yhdysvaltoihin.  

U: Asenneilmapiiri Suomessahan oli hyökkäyksen jälkeen vähän sellainen että me emme voi sallia näin tapahtuvan ja Natosta alettiin puhua nimenomaan arvoyhteisönä joka tarjoaa suojan Venäjän kaltaisia valtioita vastaan. Mutta kun me aloitettiin jäsenyysprosessi ja Turkki pisti kapuloita rattaisiin ja Suomen piti katsoa heidän toimintaansa Rojavassa sormien läpi niin ne Hesarin pääkirjoitukset muuttuivatkin nopeasti sellaisista aika ylevistä tosi reaalipoliittisiksi. Että tämä on julma maailma jossa pitää pärjätä. Se oli selkeä kontrasti. Me anarkistit epäonnistuttiin kirkkaassa analyysissä siitä, minkä takia me tuetaan Ukrainaa, vastustetaan Natoa ja minkä takia näiden välillä ei ole ristiriitaa. Mutta ajatustyö ja isojen kehityskulkujen tunnistaminen on usein tosi hidasta ja kestää hetki tajuta mitä oikeasti tapahtuu. Etenkin jos tapahtuu niin paljon kuin nyt.

Mitä me halutaan saavuttaa?

O: Oon miettinyt paljon sitä, että missä menee semmosen ideaalipolitiikan ja reaalipolitiikan välinen ”kultainen keskitie”. Abstraktipolitiikka on helvetin helppoa – ainakin oman pään sisällä – mutta niin on myös reaalipolitiikka, kun tilanteen ”tosiasioilla” tai sen sanelemilla reunaehdoilla, sillä että on ”pakko” tehdä jollain tavalla, voi oikeutta todella monia juttuja vaikka ne menisi omia periaatteita vastaan.

U: Semmosta kultasta keskitietä, semmosta “viisasten kiveähän” ei varmaan olekaan enkä tiedä kannattaako sitä etsiä. Mutta se abstrakti ihanne on mulle vaikkapa nuorempana näyttänyt todellisemmalta ja se määritti mun ajattelua paljon enemmän. Elämän aikana ajattelu on kuitenkin muuttunut, en halua sanoa että syventynyt mutta muuttunut. Mutta kyllä niiden abstraktien ihanteiden joiden takia olen anarkisti pitää pysyä näkökentässä. Vittumaisiakin kompromisseja tehdessä on pystyttävä hahmottamaan miten ne palvelee sitä ihannetta joko suoraan tai poukkoillen. Mutta milloin se häviää näköpiiristä, sitä voi olla vaikea hahmottaa ellei kiinnitä huomiota. Pitää kiinnittää huomiota ympäristönsä, pitää olla skarppi. Joku sellainen sisäinen ideologinen kamppailu joka ei koskaan pääty….

O: Itse olen huomannut että jos ei kiinnitä huomiota, niin abstraktiin positioon tai mustavalkoiseen ajatteluun on tosi helppo päätyä. Mulla se menee sellaista aaltoliikettä, sellainen anti-militaristinen positio vetoaa, tekee mieli mennä sitä kohti. Se tarjoaisi tässä tilanteessa sitä, että voi irrottautua eikä tarvitsisi tehdä yhtään mitään. Se on se helppo osuus siinä. Mutta aaltoliike vie myös toiseen suuntaan. Viimeisen reissumme aikana kun näin yhtä tyyppiä jonka olin tavannut Rojavassa, muistan vedon siihen että olisi jäänyt sinne, laittanut myös univormun päälle, ja asiat olisi muuttuneet tosi mustavalkoisiksi ja selkeiksi. Toki se olisi oikeasti tietenkin ollut monella tavalla tosi vaikeaa, enkä usko että pystyisin toimimaan armeijan leivissä, mutta ajatuksen tasolla se tuntui hetken tosi vetoavalta.

U: Mä uskon että toi on semmonen missä se anarkistiliikkeen heikkous näkyy taas kerran. Me ei tiedetä mitä me halutaan saavuttaa.

O: Se on täysin totta.

U: Sen takia meiltä myös puuttuu ajatus siitä että mitä kompromisseja me voidaan tehdä että me voidaan saavuttaa se mitä halutaan. Vaikkapa Ukrainassa olosuhteet määrittää prioriteetit aika selvästi. Mutta kun itseltä puuttuu ne selkeät ohjeviivat että mitä meidän oikeasti pitää saavuttaa niin se on helposti vähän sellaista, että voidaan tehdä niin tai näin… me voidaan jäädä siihen täyteen abstraktioon mistä me ei poistuta. Tai sitten jos lähtee toteuttamaan jotain ohjelmaa niin sitten keskitytään tiettyyn tavoitteeseen ja se saattaakin omalla tavallaan olla helpompaa. Ja ideologia unohtua.  Sitten kun meillä on todellisia tavoitteita niin me voidaan oikeastaan vasta aloittaa se keskustelu siitä että millä keinoin me vedetään ne rajat.

O: Toi tavoitteettomuus on kyllä oikeesti iso juttu. Luulen että jos Suomessa alkais joku sotatilanne me oltais ihan ajoteillä skenenä. Sekä käytännön että keskustelun tasoilla.

U: Mainitsit aikaisemmin aaltoliikkeen. Välillä sanotaan, että ihmisethän muuttuu jotenkin maltillisemmaksi kun ne vanhenee. Mutta olen itse tunnistanut iän myötä päin vastoin semmosen kovan tarpeen jollekin tiukalle ideologisuudelle. Kaipuun sekä tehdä politiikkaa käytännönläheisemmin mutta myös tavalla jolla on tosi vahva ideologinen viitekehys. Mutta en halua että se olisi mikään häkki tai dogma.  Enemmän se on kaipuu johonkin johtotähteen. Mitä haluan saavuttaa, mikä on se Iso Ajatus mun toiminnan taustalla. Se puoli musta on melkeinpä vaan vahvistunut. Tuntuu että nykyaika on niin hähmäistä että haluaa tehdä tiukkoja, melkeinpä moraalisia rajanvetoja. Pitää olla suoraselkäinen. Tämmösen tarpeen tunnistan. Ehkä se on joku vastareaktio tosi individualistiseen yhteiskuntaan missä kaikki tekee valintoja yksilöinä ja joku inho sitä kohtaan.

O: Itsekin oon huomannut samanlaista, ja myös painetta siihen, että pitäisi keksiä jotain uutta, käytännön tasolla, ettei vaan jää toistamaan itseään johonkin marginaaliin. Tääkin varmaan liittyy siihen kun kumpikin meistä on pyörinyt näissä kuvioissa toistakymmentä vuotta. En ole onnistunut tekemään asialle yhtään mitään mutta tän tarpeen itse tunnistan.

U: Harvoin käyn keskusteluja joissa joku olisi tyytyväinen johonkin suomalaisen anarkistiliikkeen peruspalikoihin. Mutta pitäisikö jotain loppukaneetteja, onko sulla mitään viimeisiä terveisiä?

O: Ihan samanlainen soppa päässä kun tästä ekaa kertaa puhuttiin. Eikä se varmaan yhdessä keskustelussa aukeakaan, se aukeaisi sillä että rupeaisi oikeasti juttelemaan ihmisten kanssa että mitä täällä pitäisi tehdä. Ei pelkästään solidaarisuushommissa vaan ylipäätään. Jos ajattelee todennäköisiä tulevaisuuskenaarioita niin kyllä tänne joku katastrofi tulee varmasti ja aika paskalta tää näyttää ylipäätään.

U: Ja sillon kun katastrofi tulee mitä en tietenkään toivo, mutta pidän aika varmana vähintään todella todennäköisenä, niin kyllähän anarkisteilla pitäisi siinä olla jotain sanottavaa. Me ollaan oltu niitä maailmanlopun huutelijoita, jotka on sanoneet että tää homma kusee, tää kaikki tulee romahtamaan.

O: Sanottavaa mutta myös toimintavalmiutta.

U: Sitä myös. Kun joku ympäristökatastrofi kosahtaa ja jos se tapahtuu tavalla jossa jotkut fasistit pääsee valloille ja tavalla jossa tahot jotka yritti toimia sitä vastaan pyyhitään pois…olisihan se aika irvokasta jos niin pääsee käymään. Kyllähän meidän pitää silloin pystyä tuomaan esiin oma analyysimme ja tarjota jotain toimintamallia siinä. Että kai se pitää aloittaa jostain pienestä mutta määrätietoisesti.

O: Askel kerrallaan. Lopuksi on pakko vielä sanoa että aseellista itsepuolustusta kyllä kannattaisi olla. Ukrainassahan jotkut toverit olivat jo harjoitelleet ja valmistautuneet aseelliseen itsepuolustukseen, mutta siitä huolimatta armeijakoneisto söi sen autonomisen yksikön todella nopeasti, ja edes osin autonominen aseellinen itsepuolustus jäi haaveeksi, vaikka alussa oli paljon ideoita ja energiaa. Se oli todella surullinen käänne, ja täälläkin varmaan kävisi samoin. Ja tavallanhan se on laajemmin, koko kansainvälisen anarkistiliikkeen ongelma, ettei olla onnistuttu luomaan sellaisia rakenteita jotka voisivat toimia ja tarjota vaihtoehtoja sodan kaltaisissa äärimmäisissä tilanteissa. Ja se on myös käytännön tasolla tosi iso ongelma jos intressit ei valtion kanssa kohtaa sota- tai kriisitilanteessa, ja meillä ei ole mitään omaa kapasiteettia. Ainoa mitä epäilen on se toiminta valtion armeijan piirissä.

U: Eihän se se ideaalitilanne ole, eikä se Ukrainassakaan ensimmäinen vaihtoehto ollut.