Olemme julkaisseet osana kampanjaamme analyysejä entisen Neuvostoliiton alueen autoritääristen hallitusten vastaisista kumouksellisista liikkeistä. Vaikka analyysit eivät ole julkaishetkellä aivan tuoreimpia, koemme että esimerkiksi Georgian ja Kazakstanin tapahtumat ovat jääneet vähäiselle huomiolle kotimaisessa keskustelussa, niin laajemmassa mediassa kuin anarkistisessa liikkeessäkin. Haluamme kiinnittää huomiota tapahtumiin ja niistä tehtyihin analyyseihin, sillä vastarinnan ymmärtämisellä on itseisarvo. Lisäksi näiden maiden tapahtumia analysoimalla terävöityy ymmärrys Venäjästä imperialistisena valtana, ja voimme hahmottaa paremmin sitä, mistä kaikesta Ukrainan sodassa kamppaillaan. Olemme kääntäneet erittäin rajatusti anarkistilähteistä materiaalia, mutta kehotamme kaikkia kääntämiemme Kazakstan-analyysien [1,2] lisäksi itse perehtymään näihin aiheisiin, jotka osoittavat miltä “venäläinen maailma” näyttää.

Teksti on julkaistu alunperin CrimethInc-sivustolla joulukuussa 2024.

Georgian neuvostomiehityksen vastaisen kansannousun satavuotispäivänä [11.12.2024] itsenäistymiskamppailu Venäjästä on se tärkein kysymys, joka saa ihmiset lähtemään kaduille yhä kiihtyvämällä tahdilla. Nykyisen liikkeen horisontissa siintää kuitenkin jotain muuta kuin pelkkä valinta kahden alueesta kamppailevan imperialistisen vallan, eli Euroopan tai Venäjän välillä. Liike ilmentää kasvavaa yhteiskunnallista raivoa niin Georgian paikallista autoritääristä hallintoa kuin ulkomaisten talousmahtien koko Kaukasiaa pitelevää kuristusotetta kohtaan.

Toisin kuin vallitseva mediadiskurssi antaa ymmärtää, tämänhetkinen mobilisaatio ei pelkisty Georgian EU-jäsenyyden vaatimiseen. Kauempaa katsottuna se saattaa muistuttaa Ukrainan vuoden 2014 Maidan-vallankumousta, mutta ymmärtääksemme mitä tämä nimenomainen kamppailu edustaa, meidän täytyy tarkastella sitä lähempää.

Tämän artikkelin valmisteli georgialainen maanpaossa elävä antiautoritääri yhteistyössä Tblisissä, Kutaisissa ja Zugdidissa toimivien paikallisten kollektiivien kanssa. Valokuvista kiitos kuuluu Mautskebelille (მაუწყებელი).

Johdanto

Ymmärtääksemme mitä Georgian kaduilla tapahtuu – ilman turhaa nostalgiaa tai vallankumousromantiikkaa – meidän on kuunneltava miten yhteiskunnallista vihaa (engl. social anger) ilmaistaan. Tämä artikkeli on suunnattu lukijoille lännessä, etenkin läntisessä Euroopassa, jossa monet ovat jääneet niin kutsutun campismin¹ loukkuun.

Campismissa Georgian kamppailu – niin kuin muutkin jälkineuvostoliittolaisessa kontekstissa tapahtuvat kamppailut esimerkiksi Ukrainassa tai Tšetseniassa – samaistetaan usein yhdenmukaiseksi euroatlanttisen blokin etujen kanssa. Venäjän imperialismiin liittyvät geopoliittiset panokset ja maan sisäinen autoritäärinen politiikka jätetään huomiotta.

Monet kauempaa tilannetta tarkkailevat ovat sekavan riemun vallassa: tällaista mediahuomiota emme saaneet edes vuoden 2008 sodan aikana! Median äkillinen huomio näyttää kuitenkin vain osan tarinasta, keskittyen sellaiseen kumouksen estetiikkaan, jossa kultaiset tähdet ja Euroopan liput liehuvat uljaasti vesitykkien edessä.

Lännen huomion kiinnittämiseen tarvitaan joko tragedioita tai spektaakkeleita. Olemme kokeneet riittämiin tragedioita viime vuosikymmenten aikana. Tästä huolimatta entisten Neuvostoliiton alueiden lähihistoria tuppaa jäämään vain yhdeksi häilyväksi tahraksi muiden sotien ja konfliktien seassa. Se ei ole tarpeeksi lähellä länttä saadakseen otteen median kuluttajakunnasta, eikä se ole riittävän kaukana nostaakseen pintaan syyllisyydentunteita.

Maassamme spektaakkeli tapahtuu yleensä ennemmin vuorilla kuin kaduilla. Mutta tällä kertaa kuvat mielenosoittajista ilotulitteineen, näkymät yhteenotoista poliisin kanssa ja veren peittämistä kasvoista, ovat purreet niin kaupalliseen mediaan kuin itse kumouksellisiinkin.

Ranskalainen uutisverkosto BFMTV uutisoi mellakoista livenä Rustaveli-kadulta Tbilisistä, samaan aikaan kun Georgian pääministeri Irakli Kobakhidze ammentaa retorisesta laarista, jota samainen uutisverkosto viljeli jo Ranskan keltaliiviliikkeen aikana, eli puhuen “väkivaltaisista mellakoijista” ja “hyökkäyksistä lain ja järjestyksen voimia vastaan”. Eurooppalaiset poliitikot ilmaisevat järkytyksensä poliisin väkivaltaisuudesta ja tuomitsevat sortokoneiston liiallisen käytön, samalla kun Georgian valtapuolue Georgialainen unelma julkaisee kuvia poliisin rynnäköistä mielenosoituksiin Euroopassa osana sen omaa länsimaiden vastaista propagandaa.

Joten miksi kaikki huomio nyt? Mitkä geopoliittiset ja taloudelliset panokset ovat pelissä? Näemme sekä länsimielisten että Venäjä-mielisten voimien – euroatlanttisen äärioikeistolais-uusliberaalin edistyksellisyyden sekä BRICS-maiden kanssa veljeilevän paikallisen autoritäärisen hallintomme –  turvautuvan kuolettaviin menetelmiin. Mutta minkälaisia ovat Georgian väestön omat kamppailut, mitkä ovat syitä heidän vihalleen hallintoaan ja sen enenevissä määrin autoritääristä politiikkaa kohtaan?

Saavuttaaksemme syvemmän ymmärryksen kuin mitä läntiseen Eurooppaan asti päätyvistä uutiskuvista voi saada, meidän täytyy tarkastella näitä tapahtumia niiden välittömässä, paikallisessa kontekstissa samalla kun kehystämme ne laajempaan Neuvostoliiton jälkeiseen aikaan.

Kansallinen protestiliike paikallisen autoritäärisyyden kontekstissa

Vaikka mielenosoittajat ovat jalkautuneet kaduille yötä myöten viimeisen viikon aikana ja mielenosoitukset alkavat nyt olla merkittäviä Georgian eri kaupungeissa, on käynnissä oleva liikehdintä osa laajempaa, viime keväänä syntynyttä yhteiksunnallista liikettä. Liike syntyi vastalauseena lainsäädännölle, jolla rajoitetaan niin kutsuttujen “ulkomaisten agenttien” toimintaa. Vallitsevassa tilanteessa, vuonna 2024 Georgiassa järjestettiin lisäksi selkeästi vilpilliset parlamenttivaalit, vain jotta oligarkki Bidzina Ivanishvilin johtama Georgialainen unelma -puolue voitaisiin pitää vallassa.

Mielenosoittajat kyseenalaistivat vaalituloksen ja vaativat vaalien uudelleenjärjestämistä jo ennen kuin pääministeri julisti pistävänsä keskustelut EU-jäsenyydestä jäihin vähintään vuoteen 2028 asti. Poliisi hajotti mielenosoitukset väkivaltaisesti ja lukuisia mielenosoittajia pidätettiin. Osa mielenosoituksen kimppuun hyökänneistä oli siviilivaatteissa toimien yhdessä rintamassa poliisin kanssa. Mielenosoittajia tuomittiin vankeuteen ja heihin kohdistettiin muita juridisia repression muotoja. Tästä huolimatta lakot, opiskelijamobilisaatiot ja joukkoirtisanoutumiset valtion byrokratiakoneistosta ovat vain saaneet lisää tuulta alleen, eikä enää ole kyse vain vaaleista. Georgian valtiollinen yleisradioyhtiö 1TV vallattiin. Jo olemassa olevat kollektiivit osallistuvat mielenosoituksiin, mukaan lukien haja-asutusalueiden asukkaat jotka ovat järjestäytyneet vastustamaan ympäristöä tuhoavia hankkeita, opiskelijaliikkeet jotka kamppailevat asumiskysymyksistä, queer- ja feministikollektiivit sekä häätöjen vastustajat, ja niin edelleen.

Autoritäärisyyden uhka leijuu nykyään kaiken yllä. Se ennakoi hätätilalakien säätämistä ja ulkonaliikkumiskieltojen määräämistä, joilla rajoittaa potentiaalisia protesteja. Valtion byrokratiaa ollaan uudistamassa tavalla, joka mahdollistaa järjestelmän vastustajien ja keiden tahansa järjestelmää kritisoivien joukkoirtisanomiset.

Samanaikaisesti poliisin repressio kiihtyy. Satoja ihmisiä on pidätetty, mukaanlukien alaikäisiä ja nuoria aikuisia. Monet ovat päätyneet sairaalaan, yksi nuori mies päätyi teho-osastolle. Poliisi on suorittanut etsintöjä massiivisella mittakaavalla, hakannut ihmisiä kaduilla ja nöyryyttänyt heitä julkisesti. Mellakkapoliisit jotka ovat halunneet erota tehtävistään ovat itse joutuneet kollegoidensa repression kohteiksi, kuten eräs maasta poistunut poliisi kertoo. Niin kutsutut “zonderebit” ja “titushkebit” – aseistetut siviiliasuiset “muskelimiehet”, “likaisen työn tekijät” ovat useiden iltojen ajan kiertäneet kaduilla. He pieksevät mielenosoittajia ja journalisteja. Hallitus on myös ilmoittanut poliisijärjestelmän uudistuksesta, jossa henkilöstön rekrytointia nopeutetaan mahdollistamalla töihinotto ilman aiemmin vaadittuja kovatasoisia pääsykokeita. Näin se pyrkii saavuttamaan sellaisen kapasiteetin, jolla tukahduttaa liikkehdintä, joka on saamassa kansalliset mittasuhteet.

Georgialainen unelma -puolue nousi valtaan vuonna 2012 vastustamalla Mikheil Saakashvilin uusliberaalia hallitusta ja sen veren tahraamaa poliisivaltiota. Nykyään se edustaa samaa poliisijärjestelmää. Se käyttää poliisia ja juridista väkivaltaa kolmella eri tavalla: ranskalaistyylinen katurepressio (aseistettu joukkojenhallinta, mielenosoitusten motittaminen, poliisiväkivalta), venäläistyylinen juridinen repressio (aktivistien ja järjestelmän vastustajien pidätykset ja vankilatuomiot) sekä mafiaväkivalta (pahoinpitelyt kaduilla ja ihmisten kodeissa, läheisten ja perheenjäsenten uhkailu), joka muistuttaa vuonna 2013 eronneen Mikheil Saakashvilin hallinnon menetelmistä.

Kansan suussa Georgialainen unelma sekä entinen valtapuolue – nykyinen oppositiopuolue – Yhdistynyt kansallinen liike (ENM) tunnetaan georgiankielisiä nimiä mukaillen nimillä Kotsi ja Natsi. Mielenosoituksissa molempia leirejä ja heidän liittolaisiaan vastaan satelee solvauksia, jotka ilmentävät ihmisten yleistä raivoa näitä toimijoita kohtaan. Ihmiset ovat liian vihaisia ilmaistaakseen itseään hienostuneemmalla retoriikalla: solvauksia kuullaan niin televisiolähetyksissä kuin puheissa. Samasta syystä mielenosoittajat ajavat oppositiopoliitikot mielenosoituksista pois, sillä he kärsivät opposition vallan alla ennen kuin Georgialainen unelma nousi valtaan. “Vastarinta poliisihallintoa vastaan, joka mahdollisti nykyhallituksen vallan, tulee myös sen vallan päättämään”, aktivistit julistavat puheissaan, joissa vaativat pidätettyjen vapauttamista.

Molempien osapuolten hylkääminen kertoo perusteellisesta uhmasta virkakoneistoa vastaan ja kieltäytymisestä alistua karrikoituun dualismiin, jota se tarjoaa: länsimainen sivistysprojekti vastaan venäläinen sotaprojekti, edistys vastaan obskurantismi (suom. huom. pimentäminen tai hämärtäminen etenkin hallinnon perustana); alistuminen länsimaiselle hegemonialle vastaan alistuminen imperialismille; ultraliberaali nationalismi vastaan ultrakonservatiivinen nationalismi. Piste missä nämä ääripäät kohtaavat on myös niiden murtumispiste: hallitsemattomat poliisitoimet, politiikka joka tekee elämästä mahdotonta, luonnonvarojen riistäminen osana globaaleiden imperiumien markkinoita, kansan köyhdyttäminen vaihtokauppana taloudellisista ja geostrategisista liittoumista.

Liikkeen uskottavuutta heikentääkseen hallitus pyrkii herättämään henkiin “polarisaation” jakolinjat ja kohdistaa huomionsa ENM:n poliitikkoihin. Se esittää itsensä kansallisen itsehallinnon takuumiehenä, joka pitää Georgian turvassa pohjoisesta tulevan sodan vaaralta ja lännestä tulevan vallankaappauksen uhalta. Se käyttää Ukrainaa esimerkkinä lietsoakseen pelkoa ja vertaa nykyistä liikehdintää Maidanin kapinaan, väittäen että liike Georgiassa ei johda itse itseään, vaan sitä johtavat Maidanin ja ENM:n toimijat. Samalla se väittää, että Ukrainan vallankumous aiheutti ensin satojen ihmisten kuoleman ja sai lopulta aikaan sodan.

Tämä ukrainalaisvastainen retoriikka väheksyy Maidan-liikkeelle spesifejä yhteiskunnallisia ulottuvuuksia sekä toimijuuden muotoja, jotka eivät ole pelkistettävissä uusnatsien toimintaan. Puhetapa on linjassa koko vaalikampanjan ajan käytetyn sodanvastaisen retoriikan kanssa. Se miten hallitus käytti sotakuvastoa vaalimainonnassaan osoittaa että rauhan ylläpitämisen illuusion takana on mitä vastenmielisin tapa pysyä vallassa. Hallitus käyttää hyväkseen kollektiivisen muistimme yhä tuoreita traumoja: ei vain vuoden 2008 sodasta, mutta myös 1990-luvun sekasortoisista vuosista, jolloin koettiin itsenäisyysliikkeen lisäksi vallankaappaus, sisällissota ja etnisten ryhmien välisiä konflikteja.

Laki “ulkomaisista agenteista”

Tapa millä poliisiväkivaltaa ja repressiota nyt käytetään nojaa viime keväänä voimaan astuneeseen uuteen lainsäädäntöön. Myös länsivastainen autoritäärisyys ammentaa ideologisessa retoriikassaan näistä laeista.

Laki “ulkomaisten toimijoiden vaikutusvallan läpinäkyvyydestä” toi uudestaan pöydälle projektin, joka pistettiin jäähylle puolitoista vuotta sitten suurmielenosoitusten jälkeen. Laki astui voimaan viime keväänä, vuotta myöhemmin, kahden kuukauden mielenosoitusten ja presidentin veto-oikeuden kiertämisen jälkeen.

Kuten alkuperäinen venäläisversio, laki vaatii jokaista järjestöä, joka saa vähintään viidenneksen rahoituksestaan ulkomaisilta säätiöiltä tai yksityishenkilöiltä, rekisteröitymään “ulkomaisten valtojen etujen edustajaksi”. Georgiassa julkinen rahoitus ja vaihtoehtoiset rahoitusmuodot loistavat poissaolollaan. Laki vaarantaakin vakiintuneiden kansalaisjärjestöjen sijaan erityisesti pikkujärjestöjen, liittojen, riippumattoman median ja paikallisten itsehallinnollisten kollektiivien toiminnan.

Pääministeri Irakli Kobakhidze totesi avoimesti lehdistötilaisuudessa joulukuun 3. päivä että tämä laki pyrkii ensisijaisesti vaientamaan vastarinnan ja kamppailun. “Me tulemme rakentamaan Namakhvanin padon.” Tällä annettiin ymmärtää että lain astuttua voimaan mikään ei voi enää estää vesisähkön tuotantoon liittyviä megaprojekteja, joita pidetään taloudellisen kehityksen huippuna. Kobakhidze viittasi tällä länsimieliseksi leimattuun Rionin laakson liikkeeseen, vaikka kolme vuotta sitten sitä pidettiin Venäjä-mielisenä. Rionin laakson liike onnistui pakottamaan turkkilaisen yrityksen vetäytymään megapadon rakentamisesta, ja siitä onkin tullut yksi hallituksen retoriikan pääasiallisista maalitauluista. Heidät esitetään uhkana niin sanotulle energiasuvereniteetille ja Georgian itsenäisyydelle. Vastauksena pääministerin lausuntoon laakson asukkaat kannattelivat mielenosoituksessa Tbilisissä banneria, jossa lukikin: “Namakhvanin patoa ei tulla rakentamaan.”

Rionin laakson liikkeen lisäksi monet muutkin paikalliset vastarintaliikkeet taistelevat yhteiskunnallista ja ekologista epäoikeudenmukaisuutta sekä luonnonvarojen riistoa ja ryöstöä vastaan, jota suuren mittakaavan kehityshankkeet toisivat tullessaan.

Länsi-Georgian Mingreliassa, Baldan kylän asukkaat ovat järjestäytyneet estämään erään ekoturismihankkeen rakennustyöt. Hankkeesta seuraisi joen, maan ja elintilan yksityistäminen ja merkittävää vahinkoa vuorten rinteille.

Shukrutissa asukkaat kamppailevat ekstraktivismi-hanketta vastaan, jossa Georgian Manganese company, brittiläisen Stemcorin tytäryhtiö, aikoo kaivaa mangaania maaperästä. Alueella tehdyistä räjäytyksistä johtuen kylä taloineen ja asukkaineen on vajoamassa maan sisään. He jotka ovat valvoneet tapahtumia valtaamalla työmaa-aluetta, siirtyivät tänä syksynä Tbilisin parlamenttiin protestoimaan entistä voimakkaammin keinoin: menemällä nälkälakkoon suu ommeltuna kiinni.

Energia ja geopolitiikka

Näiden pienten kansanliikkeiden kamppailujen takaa pilkistävät isojen pelureiden panokset. Kiinalla, Venäjällä, Turkilla, Azerbaidžanilla, Iranilla ja tietenkin myös Euroopan Unionilla on näppinsä pelissä. Heidän valtakamppailunsa kääntyvät imperialistien välisiksi liittoumiksi, konflikteiksi ja sodiksi, joissa energia on ase vailla vertaa.

Sota Ukrainassa ja sanktiot Venäjää vastaan ovat vahvistaneet Georgian geostrategista asemaa monien infrahankkeiden, kuten kaasu- ja öljykäytävien, vesivoiman hyödyntämisen sekä meri- ja maakuljetusreittien osalta. Ulkomaisia agentteja koskevan lain esitetään takaavan näiden hankkeiden toteutumisen. Samaan aikaan hallitus on hyväksynyt veroparatiiseja helpottavaa lainsäädäntöä, kaventanut LGBT-oikeuksia, hyväksynyt eläkelakia koskevat muutokset ja allekirjoittanut talous- ja energiaperuskirjoja Turkin ja Kiinan kanssa.

Kaikki tämä vaikuttaa olevan osa lähentymisstragiaa BRICS-maiden kanssa – etenkin Kiinan ja Azerbaidžanin – jossa kaupankäyntiä vahvistetaan kasvattamalla Georgian roolia kuljetusväylänä. Georgialla on strateginen rooli “Vyö ja tie”-hankkeessa, Kiinan pyrkimyksessä luoda uusi “silkkitie”, jossa pyritään luomaan Kiinasta Keski-Aasian kautta Länsi-Aasian kulkevaa taloudellinen käytävä. Georgian mukanaolo perustuu kahteen avainprojektiin: uuden sataman rakentamiseen Anakliaan, josta on tarkoitus tulla merkittävä solmukohta, sekä Baku-Tbilisi-Kars-junayhteyteen, jonka tarkoituksena on vahvistaa logistisia yhteyksiä Aasian ja Euroopan välillä.

Strateginen asema antaa Georgian hallitukselle mahdollisuuden painostaa Euroopan unionia, erityisesti koska se on mukana kolossaalisessa projektissa rakentaa mittava merenalainen sähkökaapeli, joka kuljettaisi sähköä Azerbaidžanista Euroopan unioniin, kulkien Mustanmeren läpi Georgian kautta. Merkittävä osuus energiaa kuljetetaan jo nyt Georgian läpi kulkevien putkien, kuten Baku-Tbilsi-Ceyhan -öljyputken sekä Etelä-Kaukasuksen kaasuputken kautta. Ne yhdistävät Kaspianmeren Turkkiin Georgian maaperän kautta.

Otettaessa huomioon geostrategiset yhteenliittymät, joilla resurssit pyritään valtaamaan, on havaittavissa ettei maailman jakaminen kahteen blokkiin – euroatlanttiseen ja venäläiseen – käy enää järkeen. Geopoliittinen sakkilauta on on ymmärrettävä moninapaisesti. Samaan aikaan, geopoliittisessa mielessä, Georgialainen unelma liittoutuu populistisen, kansallista itsehallintoa korostavan ja konservatiivisen diskurssin pohjalta yhtä tiiviisti euroatlanttisten äärioikeistohallitusten (Donald Trumpin Yhdysvallat, Viktor Orbánin Unkari) kuin paikallisten mahtien kanssa. Taloudellisessa mielessä sen ahnas, resursseja uuttava sekä ihmisten omaisuuden riistoon ja köyhdyttämiseen tähtäävä politiikka, on täysin linjassa globalisoituneiden kapitalististen markkinoiden kanssa, rinta rinnan edistysmielisen leirin kanssa.

Anti-LGBT lainsäädäntö

Tupatessaan talouden ja kulttuurin piiriin länsimainen hegemonia sysäsi tässä maassa käyntiin yhteiskunnallisen konfliktin. Konfliktia vahvistaakseen hallitus on taitavasti ominut länsivastaisen diskurssin, nostattaen sympatioita niissä väestönosissa joita “länsimieliset” tahot halveksuvat. Retorisen naamioleikin avulla hallinnon on ollut mahdollista asettaa syntipukeiksi tiettyjä “sosiaalisia ryhmiä”, joilla puolestaan perustellaan autoritaarisen hallinnon pystyttämistä, sanoen hallinnon puolustavan “rauhaa, perinteitä ja taloudellista itsehallintoa”. Energiataloudellisen itsenäisyyden “estäjien” lisäksi “LGBT-ryhmittymät” kuuluvat niihin jotka väitetysti edustavat pääasiallisia uhkia kulttuurilliselle ja uskonnolliselle identiteetillemme.

Tämä kaikki muodostaa sen viitekehyksen, jossa uusi LGBT-vastainen lainsäädäntö, “laki perhearvoista ja alaikäisten suiojelusta”, astui voimaan joulukuun toinen päivä. Laki vetää yhtäläisyysviivoja homoseksuaalisista suhteista ja eri sukupuoli-identiteeteistä insestiin, se kriminalisoi queer-ihmisiä ja rajoittaa pääsyä kaikkeen terveydenhuoltoon, jonka laki katsoo “lääketieteelliseksi manipulaatioksi”. Queer-yhteisön itsensä lisäksi laki kriminalisoi minkä tahansa tuen, mielenosoitukset, julkiset kokoontumiset tai julkiset kannanotot, jotka voidaan katsoa “queer-mieliseksi propagandaksi.” Kollektiivi Queer Resistance kirjoitti lain toimeenpadosta “antifasistisessa manifestissaan”:

“Georgiassa, jossa lähes miljoona ihmistä on lähtenyt maasta työn perässä viimeisen viiden vuoden aikana, yksi kolmesta lapsesta elää äärimmäisessä köyhyydessä, jossa koulutuslaitos ja terveydenhuolto ovat raunioina, ahne oligarkki on perustanut vaalikampanjansa väärille lupauksille rauhasta ja keinotekoisen vihan levittämiselle. Kriminalisoimalla osan väestöstä – queer-ihmiset – ja laillistamalla vihan ja sensuurin totalitaarisen kontrollin vakiinnuttamiseksi, laki myös nimittää rikollisiksi kaikkia ja kaikkea, mikä vastustaa kaiken tämän pahuuden laillistamista.”

Väestön köyhyyden ja laajamittaiseen velkaantumisen edessä, tilanteessa jossa pankit ja yksityinen sektori pitävät näpeissään täydellistä valtaa samalla kun kansallista identiteettiä ei vieläkään ole selkeästi määritelty, tuli tarpeelliseksi luoda uudenlaisia viholliskuvia. Tämä vihollinen ei ole kaukana Venäjällä tai Turkissa vaan suoraan silmiemme alla, lännen väkipakolla maahantuomana: se on vihollinen, jonka elämä itsessään sekä sen esiintyminen julkisuudessa uhkaa moraaliamme ja perinteitämme ja antaa oman panoksensa väestöön liittyviin ongelmiin. Tämä on osa operaatiota jossa yhteiskunnallisista ongelmista kumpuava viha ohjataan muualle, vanha vihollisen arkkityyppi korvataan uudella, joka ruokkii identiteetin mudostumista.

Vaikka vastuu queer-ihmisten kriminalisoinnista on hallituksella, länsimainen seksuaalinen imperialismi on myös osittaisessa vastuussa queer-kysymyksen instrumentalisoinnista. Vaikka “ihmisoikeuslähetyssaarnaajien” oli tarkoitus suojella sorrettuja vähemmistöjä, ultrakonservatiivien vastahyökkäys teki heistä ensimmäisiä kohteita länsivastaisten argumenttien tukemana. Pinkkipesu vain vahvistaa yhteiskunnallisia ja kulttuurillisia jakolinjoja, erottaen uskonnolliset obskurantistit liberaaleista edistysmielisistä. Hallitus hyödyntää LGBT-kysymystä suurella innolla, koska se tietää miten saadaan aikaan väkevää kulttuurillista ja eksistentiaalista jännitettä toisintamalla vastahyökkäystä ja puolustamalla anti-progressiivista leiriä jota “sivistysmieliset” halveksuvat.

Kaipuu länteen?

Massiivisella protestiliikkeellä, joka esitetään lähinnä Eurooppa-mielisenä, on sen omat, tietynlaisensa muodot järjestäytyä, sosialisoida ja järjestää keskinäistä apua. Tämä on jotain mitä et ikinä löytäisi Euroopan kaduilta. Mielenosoitusten ollessa käynnissä Rustaveli-aukiolla, perinnetanssit, kansanlaulut ja uskonnolliset laulut ovat keskiössä. Z-sukupolvea edustavat “coolit skidit” huutavat iskulauseita, kuten gaumarajos Sakartvelos, eläköön Georgia, joita voisi yhtä hyvin kuulla “obskuranttien” suusta maljapuheissa isänmaalle, vapaudelle ja kirkolle. Äidit tulevat mielenosoituksiin lastensa kanssa.

Äidit tulevat niihin turhaan toivoen että he voivat suojella lapsiaan poliisin mielivallalta. Äitien huudoista – “päästäkää hänet, hän on lapseni” – on tullut mielenilmausten tunnuslause, joka koristaa nyt seiniä myös graffiteina. Silloin kun isoäideillä on voimia tulla paikalle, mielenosoittajat ympäröivät ja piirittävät heitä vesitykkejä vastaan. Papit tulevat Kashvetin kirkosta kaduille tarjoamaan suojaa mielenosoittajille.

Kaasumaskien ja “1312”-kirjailtujen kilpien takana on myös ajatus yhteisyydestä. Sitä ilmaistaan ennen kaikkea kollektiivisena kuuluvuuden tunteena, jota on pistetty murskaksi koko sen olemassaolon ajan. Se lisää vahvan kulttuurillisen ja jopa eksistentiaalisen ulottuvuuden poliittiselle vastarinnalle.

Rustavelin aukiolla on nähty lukuisia poliisin, armeijan ja puolisotilaallisten joukkojen iskuja itsenäisyysliikkeen alkuvuosista 1990-luvulta asti. Mielenosoittajat “vanhempien sukupolvesta” muistuttavat meitä huhtikuun 9. päivästä 1989, päivä joka symboloi itsenäisyysliikkeen traagista alkua, kun nuoria mielenosoittajia murskattiin venäläisten tankkien alle. Siviiliasuisten joukkojen käyttö ja sodan kysymyksen hyväksikäyttö nostavat esiin kollektiivisia muistoja: puolisotilaallisten Mkhedrioni-joukkojen sotarikokset etenkin MIngreliassa ja Abhasiassa, kollektiivinen trauma joka syntyi kehojen ja sielujen tuhoamisesta ossetialaisten ja abhaasien joukkomurhissa ja niiden jälkeen, georgialaisten etninen puhdistus ja pakkosiirrot, eri etnisten ryhmien ja perheiden välisten siteiden murtamiset.

Ymmärtääksemme mitä kaikkea on pelissä siinä mikä voidaan ymmärtää kaipuuna länteen, meidän on pidettävä tämä historia mielessämme. Tsaarien Venäjä ja sittemmin neuvostoimperiumi tekivät Venäjästä yhden keskeisimmistä siirtomaavalloista, jotka hallitsivat Georgiaa, heti osmannien valtakunnan jälkeen.

Muistellaksemme vapautuksen lähihistorian kulkua, ensin Georgia ja sitten Tšetsenia julistivat itsenäisyytensä jo 1991, ennen Neuvostoliiton kaatumista. Kaikki tämä tapahtui ympäristössä, jossa nationalistiset ja etnonationalistiset kamppailut kiihtyivät ja lukuisat Neuvostoliiton etnisistä vähemmistöistä vaativat itsenäisyyttään esim. Vuoristo-Karabahissa, Abhasiassa ja Ossetiassa.

Vallankaappauksen jälkeen pääkaupungissa syttyi sisällissota Zviad Gamsakhurdian johtamien georgialaisten separatistien ja vallankaappausta kannattavan opposition välillä, josta muodostui entisen kommunistijohtaja Eduard Shevardnadzen johtama Valtiollinen neuvosto. Tämä sota taantui niin kutsutuksi etnisten ryhmien väliseksi konfliktiksi 1991-1993 Abhasiassa.

Vuoden 2008 sota Venäjää vastaan, vaikka sen konteksti oli eri kuin 1990-luvulla, aukaisi samoja etnisten ja alueellisten konfliktien haavoja. Tällä kertaa Etelä-Ossetia, taasen yksi lähinnä etnisten vähemmistöjen asuttama alue, päätyi Venäjän federaation miehittämäksi.

Mutta älkäämme hämääntykö tästä. Vaikka kysymys etnisten vähemmistöjen itsehallinnosta alueella, jossa on lukemattomia kieliä, uskontoja ja perinteitä on erittäin tärkeä, Venäjä on yhä ulkoinen suurvalta joka käyttää näitä jännitteitä vipuvartena valtataistelussa ainoana pyrkimyksenään sen alueellisen valtapiirin kasvattaminen. Aivan kuin Ukrainassa, Venäjä on aina tiennyt miten yhdistää imperialistisen valtansa väkivalta etnisiin konflikteihin Kaukasuksella, esittäen itsensä “sorrettujen etnisten vähemmistöjen pelastajana”.

Tämän takia Euroopan lippujen takaa löydämme toivon paremmasta maailmasta ja lännen kaipuun takaa kaipuun itsenäisyydestä. Mutta ajatus Euroopasta johtotähtenämme taivaanrannassa ei kumpua vain vastustuksestamme Venäjää kohtaan. Se kumpuaa myös euroatlanttisen uusliberaalin hegemonian propagandasta ja “pehmeästä vallasta” joka on jatkanut valtapiirinsä kurottamista entisen Neuvostoliiton alueelle sen romahdettua.

Meille, 1990-luvun sukupolvelle, jotka kasvoimme sodanjälkeiseen aikaan itsenäisyysliikkeen luhistuttua, lännen tien seuraaminen edusti toivoa paremmasta maailmasta joka häämötti rautaesiripun toisella puolella. Se edusti rauhaa, leipää, sähköä, lämmintä vettä, koulutusta ja terveyttä. Vaikka Eurooppa tänäkin päivänä yhä edustaa jonkinlaista lupausta osalle väestöstä, kukaan ei kuvittele siitä liikoja.

Siitä asti kun viisumioikeutta vapautettiin vuonna 2017, Georgia on ollut samalla listalla merkittävimpien pakolaisten alkuperämaiden kanssa Afganistanin ja Bangladeshin kaltaisten valtioiden kanssa. Tilastot osoittavat että 3,5 miljoonan asukkaan maassa jokaisesta perheestä on lähtenyt vähintään yksi jäsen maanpakoon tai siirtolaiseksi, etsien suojaa ja parempia elinolosuhteita muualta, päästäkseen kiinni ilmaiseen terveydenhuoltoon tai riittäviin taloudellisiin resursseihin maassa jääneiden sukulaisten tukemiseksi tai maksaakseen takaisin syvästi velkaantuneiden perheenjäsentensä lainoja. Heidät leimataan “pahoiksi maastamuuttajiksi” koska he ovat “elintasosiirtolaisia” tai muuttavat maasta “terveyssyistä”. Heiltä ei evätä vain oikeutta liikkua vapaasti mutta heidät myös altistetaan kaikenlaisille instituutioiden ja poliisin väkivallan muodoille, kuten kaikkiin niihin satoihin laittomiin karkoituksiin ja kiinniotettujen kuolemiin säilöönottokeskuksissa poliisiväkivallan jäljiltä.

Vaikka Eurooppa haluaa asettaa Georgian oman valtapiirinsä sisään, tapa millä se kohtelee Eurooppaan saapuvia georgialaisia pakolaisia ja “elintasosiirtolaisia” paljastaa sen pelaaman pelin valheellisuuden ja kaksinaamaisuuden.

Tämän kaiken seurauksena, etenkin kasvavan rasismin ja äärioikeiston nousun myötä, Eurooppa ei enää edusta siirtolaisille myyttistä mahtia joka voisi pelastaa meidät sotaisalta imperialismilta ja taata parempaa sosiaalipolitiikkaa maassa joka on täysin yksityisen sektorin armoilla. Geopoliittisten kysymysten vyyhdittyessä identiteettikysymysten kanssa, Euroopan suuntaan kääntyminen on selviytymisstrategia joillekin georgialaisille. Mutta tärkein huolenaihe nyt – enemmän kuin ennen – on paikallisen hallinnon autoritaarisuus.

1. Suom. huom. campismi on englanninkielisessä keskustelussa suomenkielistä yleisemmin käytössä oleva ajatus siitä, että imperialistiset vallat on jaettavissa “leirihin”, joiden välillä vallankumouksellisten tai vasemmistolaisten on tehtävä valinta. Nykyään tämä usein tarkoittaa nimenomaan niitä, jotka antavat “kriittistä tukea” Kiinan ja Venäjän kaltaisille valtioille.  ↩︎