Kampanjan loppuevaluaatio #3

kuva: Jelden

Solitraktori-kampanja kesti nimellisesti puoli vuotta, mutta sitä valmisteltiin noin puoli vuotta ennen kampanjan aloittamista ja suurin piirtein yhtä kauan on mennyt häntien solmimiseen. Eli oikeastaan olemme olleet projektin äärellä 1,5 vuotta. Kampanjan loppupuolella evaluoimme tekemäämme työtä jakaen evaluoinnin kolmeen erilliseen osaan: rahankeruuseen, järjestämiimme tapahtumiin sekä omaan analyysiimme, jonka pohjana toimivat tekstit, joita olemme kirjoittaneet ja kääntäneet, sekä keskustelut joita olemme käyneet ryhmän sisällä sekä muiden kanssa. Tämä teksti käsittelee tuota jälkimmäistä osuutta, jossa ruodimme omaa positiotamme, Venäjää ja globaalia tilannetta, varautumista sekä Euroopan anarkistiliikettä.

Solitraktori-projektin aikana olemme päässeet keskustelemaan runsaasti sodasta, anarkistiliikkeestä, Venäjästä, Ukrainasta, Suomesta, valtioista, globaalista politiikasta ja voimasuhteista sekä esimerkiksi varautumisesta. Eniten keskustelua olemme käyneet ehdottomasti keskenämme kampanjan järjestäjäryhmässä, mutta myös kymmenien muiden ihmisten kanssa esimerkiksi eri kaupungeissa järjestämissämme tapahtumissa. Kamppailu Ukrainassa on tullut emotionaalisesti, tiedollisesti ja kokemuksellisesti lähemmäksi seuratessamme tilannetta, puhuessamme ja kirjoittaessamme siitä ja myös koska meille on muodostunut suorempia suhteita Solidaarisuuskollektiiveissa toimiviin tovereihin. 

Olemme oppineet paljon, ja oppimamme on muuttanut suhdettamme omaan tekemiseemme: jollain tavalla se on vakavoittanut toimintaamme. Se on saanut meidät myös havainnoimaan paljon sitä, mistä positiosta käsin puhuu tai esittää kritiikkiä, kommentoiko asioita ulkopuolelta vai kytkeytyneempänä tovereihin ja ryhmään, johon on solidaarisuudessa. Ehkä suht Suomi-spesifinä asiana olemme myös pohtineet konfliktipelkoisuuden vaikutusta keskustelukulttuuriin ja siihen, miten olla (rakentavasti) eri mieltä ja kehittää analyysia eteenpäin.

Solitraktorissa olemme kokeneet toisemme toimijoina tasaveroisiksi ja tekeminen on ollut helppoa, se on tuntunut “tutulta”, vaikkei monikaan meistä ollut aikaisemmin toiminut samassa ryhmässä. Pidemmällä aikajänteellä tällainen intensiivikampanja ei ehkä olisi kestävä – tosin arvio tulee melko etuoikeutetusta paikasta, kun tietää toverien Ukrainassa (niin kuin monissa muissakin paikoissa) kamppailleen käytännössä tauotta jo vuositolkulla. Tätä kirjoittaessa Solidaarisuuskollektiivien nelivuotissyntymäpäivä lähestyy, mutta itse sotahan on kestänyt jo paljon kauemmin. Joka tapauksessa, oma arviomme on, että jos puolen vuoden kampanjaa olisi jatkettu, ryhmä ja sen toimintatavat olisivat kaivanneet muutosta, mahdollisesti uusia ihmisiä ja erilaisia lähestymistapoja suljettuna ryhmänä toimimisen ja melko tapahtumiin keskittyneen toiminnan sijaan. Solitraktori-toiminta sai meidät myös pohtimaan anarkistiryhmien kykyä kasvaa tai skaalata toimintaa suuremmaksi.

Venäjä ja moninapainen globaali valtakamppailu

Tiedollisesti ehkä eniten uutta olemme oppineet Venäjän valtion toimintatavoista ja -logiikasta, siitä millä tavoin se suhtautuu naapurimaihinsa ja niissä asuviin ihmisiin. Yksi olennainen käsite on “venäläinen maailma”, jolla viitataan Venäjän valtion vaikutuspiiriin (ja muiden maiden ja ihmisten vaikutuksen minimoimiseen Venäjän haluamassa vaikutuspiirissä), Venäjän imperialistiseen suhtautumiseen entisiin Neuvostoliiton maihin ja Venäjän imperiumin kasvattamispyrkimyksiin ja vahvistamisaikeisiin.

Olemme kääntämissämme ja kirjoittamissamme teksteissä tarkastelleet muitakin maita kuin Ukrainaa tuodaksemme esiin Venäjän valtion toiminnassa toistuvat tietyt kaavat sekä sen, että Ukrainan sota ei ilmestynyt tyhjästä, vaan se on osa laajempaa “venäläisen maailman” pönkityspyrkimystä. Kazakstanin, Georgian ja Valko-Venäjän viimevuosien tapahtumat osaltaan osoittavat myös, että olemme siirtyneet kauas kaksinapaisesta maailmasta, jossa “itä” ja “länsi” kamppailevat keskenään tai että imperialismin vastustaminen tarkoittaisi vain USA:n tai Naton vastustamista. Nykymaailmassa on useita asetelmia, joissa vihollisemme vihollinen on myös meidän vihollisemme. Esimerkiksi: vaikka Israel ja Iran käyvät sotaa, emme missään tapauksessa ole oman maansa asukkaita joukoittain tappavan ja vangitsevan Iranin liittolaisia. Imperialistisia valtoja on useita ja ne alistavat valtansa alle ihmisiä niin maiden rajojensa sisä- kuin ulkopuolellakin. Tämä on ajan kuva, jossa eri itsevaltaisesti toimivat hallinnot pyrkivät määrittelemään globaalin pelin säännöt ja resurssijaon itselleen parhain päin.

Venäjän sekaantuminen niin Kazakstanin kuin Valko-Venäjänkin kansannousun kukistamiseen mahdollisti Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Jos Valko-Venäjän vastarintaliike olisi ollut yhtä vahva kuin vuonna 2020–21 tai jos Venäjän kanssa merkittävää kauppaa käyvän Kazakstanin vallasta olisi vuonna 2022 syösty venäjämielinen hallinto, täysimittainen hyökkäys Ukrainaan tuskin olisi ollut mahdollista. Lisäksi Kazakstanin kansannousu kukistettiin kuuden valtion armeijan voimin (Venäjän johtama sotilasliittouma Kollektiivinen turvallisuusjärjestö ODKB lähetti joukkojaan Kazakstaniin), mikä kertoo jotain siitä, mitä vallankumouksellisilla liikkeillä eri puolilla maailmaa on vastassaan. Autoritaariset, imperialistiset valtiot takertuvat valtaansa ja “etupiiriensä” määrittelyyn tiukasti, ja on selvää että ne ovat ensisijainen uhka kaikelle vallankumoukselliselle ja vapaudelliselle toiminnalle sekä tavalle elää.

Kampanjan aikana olemme saaneet arvioida globaaleja voimasuhteita myös kauempana Ukrainasta sekä Venäjästä, sillä kampanjan valmisteluvaiheessa Trump nousi valtaan Yhdysvalloissa ja on heilutellut globaalia maailmanjärjestystä tahollaan. Tämä on vaikuttanut myös siihen, miten Natoon Suomessa tällä hetkellä suhtaudutaan. Verrattuna Venäjän täysmittaisen hyökkäyksen alkamisen aikaan, suurin Nato-huuma on selvästi ohi, mutta Venäjän pelossa Natoon silti ripustaudutaan. Lisäksi viime vuosina lukuisia sotia on syttynyt eri puolilla maailmaa, ja sen mukana median (ja monesti myös toverien) katse on siirtynyt seuraamaan näiden tilanteiden kehityskulkuja. Omakin katseemme on ollut aktiivisesti Länsi-Aasiassa ja sen jatkuvasti muuttuvassa tilanteessa. Solitraktoria aloittaessamme olimmekin tietoisia siitä, ettei Ukrainan tilanne ole uusi ja että aiheelle saattaa olla vaikeaa saada huomiota maailman ollessa tulessa – vaikka Suomessa noin yleisesti ottaen Ukrainan yhteiskunnan ja valtion tukeminen vahvaa onkin. Anarkistiliike Suomessa ei ehkä kuitenkaan ole seuraillut tätä laajemman yhteiskunnan tendenssiä.

Kiinan kuvioita emme niin ole seuranneet, vaikka varmaankin se olisi hyväksi – kaikkien näkyvien konfliktien varjoissa toimiva valtio kun vahvistaa jatkuvasti valtaansa kulkureittikolonialismillaan sekä energiaresursseja itselleen haalien. Myös Venäjä on pyrkinyt vahvistamaan suhdettaan Kiinan kanssa.

Meille on selkeää, että globaali valtakamppailu on tässä ajassa moninapaista ja sitä kiihdyttää kapitalismin kriisiytyminen sekä kamppailu hupenevista energiaresursseista – mutta myös (ja tähän liittyen) eri valtablokkien halu päästä määrittelemään sitä, miten tällä pallolla eletään ja kuka siitä saa päättää. Itse lähestymme globaalia tilannetta positiosta “ihmiset vastaan valtiot”, mutta samaan hengenvetoon voimme todeta: missä ja millaisia ovat rakenteemme ja yhteisömme, joiden varassa aiomme elää ja haluamme määritellä sitä millaista elämää elämme?

Puolustamme suoraa, yhteisölähtöistä demokratiaa, mutta katsomme myös, ettei parlamentaristista demokratiaa harjoittavien valtioiden tilannetta saa päästää muuttumaan voimistuvissa määrin kohti yksinvaltaisia, totalitaarisia valtiomuotoja. Sellaiset kehityskulut kaventavat poliittisen toiminnan tilaa, mahdollisuuksia kehittää asioita vapaudellisempiin suuntiin sekä uhkaavat ihmisten henkeä, terveyttä ja vapautta. Tällaisista näkökulmista halusimme myös käydä keskusteluita järjestämissämme tapahtumissa: mitä ihmiset voivat sotatilanteissa tehdä, mitä me anarkisteina voimme tehdä. Emme kokeneet, että meillä on erityisemmin vaikutusvaltaa siihen, mitä Putin, Zelenskyi, EU, Trump tai vastaavat tahot päättävät tehdä, vaikka nämä keskusteluissa usein nousivatkin esiin, vaan halusimme pitää keskustelun ruohonjuuritasolla, siinä mitä me teemme ja toverimme tekevät, globaaleja kehityskulkuja kuitenkin samalla analysoiden.

Varautumisesta, eli miksi kriisitilanteessa olisimme järjestäytyneempiä kuin olemme nyt?

Keskustelutilaisuuksissamme päädyttiin usein listaamaan erilaisia taitoja, joita olisi hyvä opetella sotatilanteen tai muun kriisin varalle. Kävimme myös tutustumassa muutamien NGO:iden varautumistapoihin, esimerkiksi hätämajoitusyksikön pystyttämiseen, kadonneiden etsintään, sekä kotivara- ja väestönsuojelusuunnitelmiin. Oli kiinnostavaa havainnoida mitä toimijoita kentällä jo on ja esimerkiksi millaisia kursseja on tarjolla ensiapukoulutuksista vapaaehtoiseen maanpuolustukseen.

NGO:iden valtiokytkyisyyteen suhtaudumme kuitenkin kriittisesti: anarkisteina meidät luultavimmin heitettäisiin ensimmäisten joukossa yli laidan, yhtä lailla kuin monet muutkin yhteiskunnan marginaaleissa elävät. Lisäksi valtion kiristyvän rahoituspolitiikan seurauksena NGO:iden resurssit ovat kaventumaan päin, eikä ole perusteltua ajatella että NGO:t edes pystyisivät vastaamaan ihmisten tarpeisiin kriisitilanteissa. Arvioimme että anarkistiselle, valtiosta riippumattomalle keskinäiselle avulle on kasvavassa määrin tilausta ja tällaisista rakenteista olisi tarpeen käydä enemmän keskustelua ja vahvistaa jo olemassa olevia verkostoja ja resursseja. Arvio vaatii meiltä kuitenkin myös vastuuntuntoa: anarkistiseen teoriaan on usein kytketty puhetta romahduksesta ja mahdollisuudesta toimia sellaisissa hetkissä, kun järjestelmä on ns. rikki. Millaiset toimintamahdollisuudet meillä todella tällaisissa hetkissä olisi nykyisen järjestäytymisemme ja resurssiemme puitteissa? Miten romahdus vaikuttaisi omiin toimintamahdollisuuksiimme? Korona-pandemian aikaan olimme varsin avuttomia ja vetäydyimme pitkälti yksityiseen eristäytyneisyyteen, niin kuin suurin osa muustakin yhteiskunnasta, valtion ja NGO:iden ollessa aktiivisia toimijoita tilanteessa.¹ Olemmeko oppineet jotain tästä kokemuksesta?

Monissa keskustelutilaisuksissamme esitimme kysymyksen “mitä tekisit sotatilanteessa?”. Pidämme kysymystä edelleen validina, mutta toistuvien keskusteluiden myötä havaitsimme myös, että oikeastaan olennainen kysymys on: “mitä meidän tulee tehdä nyt?”. Tai: “mitä me teemme nyt?”. Tästä lähestymiskulmasta Solidaarisuuskollektiiveissa toimiva toveri huomautti jo kampanjan alkumetreillä, mutta näemmä meidän piti oppia ja ymmärtää tämä kantapään kautta. Sotatilanteessa toimimista, omaa roolia siinä, saattaa nimittäin lähestyä idealisoidusta näkökulmasta tai pohtien, mitä minun anarkistina kuuluisi sotatilanteessa tehdä. Kysymys kyllä herättelee vähintään astumaan yli kynnyksen, jossa miettii sotatilannetta tai muuta kriisiä kytköksissä itseen, eikä vain jonain kaukaisena, muille tapahtuvana asiana. Tästä huolimatta pohdinta saattaa jäädä abstraktiksi. Ajatukset on parempi siirtää tähän hetkeen ja konkretiaan: miksi sotatilanteessa olisimme sen järjestäytyneempiä kuin olemme nyt? Mitä täytyy tapahtua nyt, jotta voisimme mahdollisessa kriisissä tehdä sen, mitä kuvittelemme silloin tekevämme? Mitä me teemme tällä hetkellä ja miksi?

Toinen sotatilanteessa toimimisen kuvittelua vaikeuttava tekijä on ollut heikko tuntemuksemme sekä valtion että armeijan toimintatavoista poikkeustilanteissa. Voimmehan suunnitella kaikenlaista, mutta jos emme tiedä millä tavoin valtio tulee poikkeustilassa toimimaan, emme tunne sitä miten toimintaamme yritetään rajoittaa. Tämä koskee niin mahdollista kiinnostusta osallistua aseelliseen itsepuolustukseen kuin kaikenlaista järjestäytymistä poliittisesti radikaalien aatteiden nimissä.

Ukrainan osalta tiedämme, että Kiovassa toverit pyrkivät ensin rakentamaan anarkistista aseellisen puolustuksen yksikköä Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alettua, mutta valtion armeijan taholta nämä aikeet alun jälkeen torpattiin ja taistelemaan pyrkineistä tovereista valtaosa hajaantui eri armeijan yksiköihin tai jäi aluepuolustukseen. Nyt on joitain yksiköitä, joissa on useampia tovereita yhdessä, ja Solidaarisuuskollektiivit ovat pyrkineet ohjaamaan uusia rintamalle lähteviä näihin samoihin yksiköihin. Joissain yksiköissä anarkistit ovat komentajina, heille kertyy kokemusta sodan kokonaiskuvasta ja he voivat omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen että yksikössä toimivien tarpeita täytetään, vaikka byrokratia onkin haastavaa.

kuva: Solidaarisuuskollektiivit

Suomen armeijan toimintaan perehtyminen oli myös asia, josta eräs Solidaarisuuskollektiivien toveri meitä kehotti tarkastelemaan, mutta tähän resurssimme eivät riittäneet emmekä myöskään valinneet sitä prioriteetiksemme, kunhan vähän raapaisimme pintaa. Keskusteluissamme kuitenkin on tullut esiin se, että mikäli aseelliseen itsepuolustukseen haluaisi osallistua, jokin Ukrainan kaltainen malli, jossa anarkistit toimivat valtion armeijan osana, tuntuu täällä monille vaikealta – erityisesti siitä lähtien kuin Suomi on ollut Naton jäsen. Nato-armeijassa voisi joutua osalliseksi melkein mihin tahansa. Ukrainassa toverit ovat kuitenkin tuoneet esiin, että minään itsenäisenä erillisyksikkönä toimiminen, siis ilman sopimusta valtion kanssa, ei ole rintamasodassa vaihtoehto. Miten muut tietäisivät millä puolella tämä yksikkö olisi, ketä vastaan taistelemassa? Mistä se saisi tiedustelutietoa, tietoa muiden suunnitelmista ja liikkeistä? Suomen osalta tosin emme edes tiedä, millaisia sopimuksia valtion kanssa voisi tehdä. Voisivatko esimerkiksi vapaaehtoiset, muualta tulevat täällä tehdä jotain vapaasopimuksia valtion kanssa, niin kuin Ukrainassa? Suomessa asevelvollisille määritellään asepalveluksen aikana paikka mahdollisessa sotatilanteessa, eli asiat ovat paljon enemmän etukäteen suunniteltuja kuin Ukrainassa.

Olemme jääneet myös pohtimaan, kannattaako varautumista lähestyä jotenkin paikkakuntakohtaisesti, vai olisiko asiaa järkevämpi lähestyä maanlaajuisesti. Paikallisuus tuntuu konkreettisemmalta, toisaalta anarkistiliikkeenä toimiessamme olisi tarpeellista saada yhteen kaikki mahdollinen kokemus ja myös keskustella poliittisista näkemyksistä ja tutkia yhteisten suuntaviivojen mahdollisuuksia. Keskustelujen käyminen etukäteen olisi myös mahdollisuus välttyä yllättäviltä erimielisyyksiltä siinä hetkessä, kun tilanne jo on päällä. Varautumisessa on myös erityinen, sukupuoleen liittyvä piirre: sotatilanteessa monet miestoverit olisivat todennäköisesti valtion heille osoittamissa tehtävissä halusivat tai ei, eivät omilla paikkakunnillaan tai yhteisissä rakenteissamme järjestämässä jotain keskenämme sopimaa. Historian tarkastelusta tiedämme myös, että aikaisemmissa sodissa Suomessa on laitettu turvasäilöön vallankumouksellisina pidettyjä henkilöitä, ja puolustustilalaki mahdollistaa tämän tänäkin päivänä.

Mitä tulee erilaisten taitojen opetteluun, lista on pitkä ja kiinnostava polveillen ensiaputaidoista teknisiin taitoihin, byrokratian hallintaan, mediataitoihin, keskinäisen avunannon keinoihin, erätaitoihin, väestönsuojeluun ja niin edelleen. Koska nykysodankäynti kohdistuu voimakkaasti siviileihin, tärkeää valmiutta ja tarvittavia taitoja saattaa olla esimerkiksi hajautetun energiainfrastruktuurin tuntemus, tai ylipäätään keskitettyjen rakenteiden heikkojen kohtien hahmottaminen. Kiovassa talvella 2025–2026 saatiin kokea todellisuutta, jossa puolesta kaupungista katkesi lämmitys ja ulkona oli pitkäkestoisesti -10:stä -20 asteeseen pakkasta. Kiovan pormestari kehotti tällöin kynnelle kykeneviä lähteämään kaupungista muiden energianlähteiden äärelle.

Kuvassa Naistenlahden voimalaitos Tampereella.

Myös se, että ns. normaalioloissa voimme lainata naapurista asioita, ei kriisitilanteissa välttämättä päde, jos kaikki kohtaavat puutetta tarvitsemistaan asioista. Tulipaloon varautuminen on erilaista kuin koko yhteiskunnan laajuiseen tulipaloon. Analyyseissämme päädyimme myös siihen, että erilaisten käytännön taitojen opettelun rinnalla yhtä olennaista ellei vielä olennaisempaa on opetella yhteisötaitoja ja rakentaa yhteisöä: se mahdollistaa kaiken muun ja ennen kaikkea sen, että voimme toimia yhdessä, yhteisiä päätöksiä ja tekoja tehden.

Euroopan anarkistiliike hyökkäsi Ukrainassa toimivien anarkistien kimppuun

Euroopan anarkistiliike on ollut voimakkaan kahtiajakautunut Ukrainan tilanteen ja Ukrainassa toimivien anarkistien suhteen. Ukrainalaisia anarkisteja ja heitä tukevia tahoja on suljettu ulos tapahtumista tai tapahtumia on tultu häiriköimään. Esimerkiksi Solidaarisuuskollektiivit on saanut kovaa, toistuvaa kritiikkiä ja vihaa osakseen ja jopa heidän anarkistisuutensa on kyseenalaistettu. Myös Suomessa ukrainalaisten anarkistien tukeminen jakaa mielipiteitä.

Kritiikkiä on hyvä esittää ja poliittisia keskusteluja on tärkeää käydä, mutta kritiikin esittäjien olisi syytä ottaa huomioon, että kyse on oikeista, elävistä ihmisistä, jotka toimivat omasta kontekstistaan käsin parhaan tietämyksensä valossa samojen päämäärien eteen kuin anarkistit yleensäkin. Ukrainassakin anarkistit pyrkivät purkamaan hierarkioita ja järjestämään elämän yhteiskunnassa vapaammin. Hekin uskovat keskinäiseen avunantoon ja yhteisölliseen hoivaan ja kamppailevat feminismin, tasa-arvoisen yhteiskunnan ja hajautetun suoran demokratian puolesta. 

Aseellisen itsepuolustuksen tapauksessa ukrainalaiset anarkistit yrittävät osaltaan estää Putinin autoritaarisen ja imperialistisen vallan leviämisen. Toiminta nähdään myös itsepuolustuksena sille, ettei vapaamman elämän puolesta kamppailu joutuisi entistä ahtaampaan tilaan – ja jotteivät he joutuisi elämään todellisuudessa, jossa oppositiotoimijat, anarkistit, aktivistit ja ammattiliittoaktiivit paiskataan vankilaan, sillä tämä on tilanne Venäjällä. Sanottu pätee myös anarkisteihin Valko-Venäjällä. Käytännössä Putinin vallan alle joutuminen tarkoittaisi vähintään paikallisen anarkistiliikkeen kuolemaa, jos ei anarkistienkin.

kuva: David Tšytškan

Tilanteissa, joissa ymmärryksemme on selkeästi vaillinaisempaa ja meidän on vaikeampi asettaa itsemme väkivallan kohteiden kenkiin, kuten usein länsimaisina aktivisteina globaalin etelän sodista puhuttaessa, kunnioitus paikallista perspektiiviä kohtaan tuntuu olevan itsestäänselvempää. Itä-Eurooppa asettuu tässä mielessä vaikeaan välitilaan. Meillä ei ole ukrainalaisten arkista ja historiallista ymmärrystään diktatuurista, miehityksestä, äidinkielen kielloista ja nälästä, mutta heitä ei pidetä riittävän “toisina”, jotta ymmärtäisimme perspektiivien erilaisuutta. Heidän suhteensa nationalismiin tai nationalistiseen kuvakieleen peilataan länsi- ja keskieurooppalaisen ymmärryksen kautta. Itäeurooppalaiset anarkistit, jotka ovat osallistuneet sotaan Ukrainan valtion riveissä ja tukeneet näitä toimia, ovat osoittaneet analyyseissään toistuvasti sen, että heillä on kyllä ymmärrys Ukrainan valtion ja länsiblokin luonteesta. Tästä huolimatta heidän positiostaan esitetään kerta toisensa jälkeen karrikoidumpia näkemyksiä, ikään kuin he eivät ymmärtäisi Ukrainan valtion luonnetta.

Me Solitraktori-kampanjan toimijat kutsumme Ukrainan anarkisteja kritisoivia tuomaan kritiikkinsä rinnalle konkreettisia ehdotuksia: mitä tulee tehdä sen sijaan, jos ukrainalaisten anarkistien tai esimerkiksi Solidaarisuuskollektiivien tekemät valinnat eivät miellytä? Se on toverillisen kritiikin peruslähtökohta ja esimerkiksi kurdiliikkeen suosima lähestymistapa asioita evaluoitaessa. Ymmärrämme, että aina ei ole helppoa tehdä ehdotuksia, jos pitää jotain asiaa ongelmallisena, mutta ajattelemme että ehdotusten tuomista on hyvä pitää pyrkimyksenä aina kritiikkiä annettaessa. Näin asetumme positioon, jossa olemme yhdessä heidän kanssaan, joille kritiikkiä annamme – pyrimme löytämään ratkaisuja yhdessä. Tällä tavoin toimittaessa saattaa tulla myös näkyvämmäksi kuinka vaikeaa puun ja kuoren välissä valintoja on tehdä, mutta että sellaisissakin hetkissä valintoja on silti tehtävä, vaikkei tarjolla olisi yhtään ideaalia vaihtoehtoa. Vaadimme myös, että Solidaarisuuskollektiivien sulkeminen ulos anarkistitapahtumista Euroopassa lopetetaan välittömästi. 

Euroopan anarkistiliikkeen kahtiajakautuminen on hälyttävää ja olemme pohtineet myös sitä, mistä se kertoo. Tuntevatko itäeurooppalaiset Länsi- ja Etelä-Euroopan todellisuuden paremmin kuin toisinpäin, vai rakentuuko tällaisessa arviossa taas yksi turha vastakkainasettelu ja maailman kahtiajakaminen? Vieläkö kylmä sota, jossa USA on paha ja Neuvostoliitto ilmeisesti joillekin hyvä, väijyy esitetyissä analyyseissa ja näkemyksissä? Millainen rooli anarkistisen “puhtauden” vaatimuksella tässä väittelyssä on? Tuntevatko toverit Venäjän toimintaa ja sitä kuinka se pyrkii vaikuttamaan naapurivaltioihinsa, siellä asuviin ihmisiin? Tietävätkö ihmiset, mitä tapahtui Georgiassa, Kazakstanissa, Valko-Venäjällä… nyt aivan viime vuosina? Osa meistä on ollut osallisina satojen ihmisten keskusteluissa, joissa kiistellään siitä, kuuluuko tilanteessa itäeurooppalaisten ääni ja kuka sitä ääntä oikeastaan kantaa.

Mitä Euroopan anarkistiliikkeen tilanteelle voi tehdä, kun se on niin voimakkaan tulehtunut? Onko kritiikki ja keskustelu mahdollista tuoda takaisin toverilliselle tasolle? Entä: jos me täällä Suomessa olisimme Ukrainan tilanteessa, saisimmeko jostain apua? Osoittaisiko joku solidaarisuutta? Miten varautua vastapropagandaan?

Toisaalta, jos koemme, että Länsi-Euroopassa ollaan ulalla, niin mistä asioista itse olemme pihalla? Millä tavoin oma näkökulmamme on värittynyt? Kuinka kotimaisessa keskustelussa Venäjän esittäminen kaikessa usein pahana vaikuttaa omaan analyysiimme? Olemme myös havainneet, että tovereiden keskuudessa esiintyy venäläisvihaa. Miten välttyä tältä tai purkaa tätä, suunnata vastustus valtiota kohtaan sen sijaan? Voiko osallistua puolustautumiseen hyökkäykseltä ilman, että alkaa epäinhimillistämään niitä, jotka ovat vastapuolella, jotka hyökkäävät?

Traktori navettaan ja toiminta jatkuu

Kaikkinensa katsomme, että tiedonjako, keskustelu ja yhdessä tekeminen vähentävät lamaannusta isojen ja vaikeiden asioiden edessä. Omalta osaltamme olemme havainneet tarpeen sekä ideologisemmalle että konkreettisemmalle toimimiselle, joka on suhteessa ympäröivään maailmaan ja yhteiskuntaan. Jollekin sellaiselle, joka ei liiku vain ideaalin yläpilvessä tai väkerrä pienen piirin ruohonjuuressa. Mitä poliittisella toiminnallamme tavoittelemme? 

Edellä mainittua yhteisöllisyyttä ja sen tarvetta olisi syytä myös pureskella lisää: anarkisteina Suomessa emme usein ole kovin materiaalisesti keskinäisriippuvaisissa suhteissa toisiimme, se ei ole yhteisöllinen liima, joka meidät tällä hetkellä tuo yhteen tai pitää yhdessä. Ukrainassa (ja mahdollisessa sotatilanteessa) tilanne lienee toinen, sillä materiaalinen tuki on iso osa Solidaarisuuskollektiivien työtä. Meitä täällä yhdistävät tällä hetkellä ehkä enemmän yhteiset ongelmat kuten konservatismin ja fasismin nousu, ympäristötuho sekä mielenterveyden ja yksinäisyyden kysymykset. Viimevuosina ovat korostuneet myös ajatukset siitä, mitä haluamme rakentaa ja mitä haluamme puolustaa – itsepuolustus-sanan laajassa merkityksessä. Ehkä joitain ituja kaupunginosapaikallisuudesta on myös herännyt. Näiden kysymysten ympärillekö rakennamme tarvitsemaamme ja kaipaamaamme yhteisöllisyyttä? Unohtamatta jatkuvaa materiaalista kurjistumista ja köyhtymistä, mitä nykyhallitus jouduttaa.

Solitraktori-kampanjan päättymisen myötä onkin syytä pohtia, mitkä ovat seuraavat askeleemme ja miten sovellamme oppimaamme toimintaamme. Vaikka kampanjamme päättyy, tuen tarve Ukrainassa ja Solidaarisuuskollektiiveilla ei pääty. Älkää unohtako heitä! 

Kampanjamme alkuperäinen tavoite oli saada eri tahot sitoutumaan ja toimimaan omista lähtökohdistaan käsin Solidaarisuuskollektiivien tukemiseen. Tässä tavoitteessa emme ehkä kovin syvällisesti onnistuneet, sillä emme olleet osanneet huomioida kuinka paljon aikaa tulee esimerkiksi viemään uuden toimijan tunnetuksi tekeminen ja luottamussuhteiden rakentaminen. Uskomme kuitenkin, että kampanjastamme on jäänyt jälki moniin ihmisiin, jotka tapahtumiimme ovat osallistuneet sekä myös yhteistyötahoihin, joiden kanssa olemme asioita järjestäneet. Ajattelemme tämän heijastuvan Solidaarisuuskollektiivien tukemiseen jatkossakin, vaikka tietysti toivoisimme saavuttaneemme pitkäkestoisuuden kannalta enemmän.

Suuret kiitokset kaikille yhteistyötahoillemme!

1. Pohjois- ja Etelä-Euroopan kokemukset eroavat tässä voimakkaasti toisistaan. ↩︎